”Kaikella on tarkoituksensa!”
”Kaikki mitä olet tehnyt, on johtanut tähän!”
”Et olisi sama ihminen nyt, jos et olisi tehnyt kaikkia niitä asioita!”
”Se tuntui parhaalta vaihtoehdolta siinä hetkessä!”
Jep jep.
Koitan usein tarkkailla itseäni objektiivisesti, vähän ulkopuolelta. Mielestäni osaan havainnoida omia toimintatapojani ja tuntemuksiani nyt jo ihan hyvin. Välillä tietysti kosahtaa, eikä metsää näe, vaikka edessä on 20 närettä ja 35 koivua.
Mutta nyt voin kertoa, että meneillään on vahva itseruoskinnan, katumisen ja morkkiksen vaihe.
Vahvan ammatti-identiteetin rakentaminen ja siitä luopuminen on kohtalaisen kokoinen psykologinen prosessi. Ihan kuin sillä surulla on ne tietyt vaiheet, taitaa myös tällä elämäntapahtumalla olla omat etappinsa. Hatusta heittäen, ne on menneet näin:
- Ensimmäinen pinnan alla kaihertava tunne, että valittu työ ei ole oikea. Vaikea kuvailla tarkemmin tässä vaiheessa. Todennäköisesti kompensointikeinot käyttöön: yliyrittäminen, vastausten etsiminen koulutuksista, kursseista yms. Kyl tää tästä!
- Epämääräisen ajan status quossa pysyminen, kaihertaminen jatkuu, aiheuttaa vaihtelevaa ja yksilöllistä oireilua.
- Havahtuminen, että radikaaleja päätöksiä pitää tehdä, koska nykyinen tila ei ole kestävä.
- Päätöksen tekeminen: ei enää tätä. Asian ääneen sanominen.
- Sekavaa aikaa. Ylpeyttä, pelkoa, ”tyhjän päällä”.
- Uuden suunnitelman tekeminen: mitä kohti, miten, missä koulussa, miten rahoitan, mikä kiinnostaa?
- Mahdollinen hyväksyminen opintoihin tai uuteen työhön siirtyminen.
- Keveyttä, iloa, ylpeyttä
- Katumus, miksi en tehnyt aiemmin, taakse katsominen ajatuksella, että kaikkihan oli ihan päivänselvää. Suomi (ah, mikä sana) itseäsi reippain sanoin.
- Vapaavalintainen: kerro kaikesta julkisesti blogissa.
Tämän 9+1 käskyn läpikäymiseen on minulta mennyt vähän laskentatavasta riippuen 7v – 6kk. Epävarmuus alan sopivuudesta alkoi jo opiskeluaikana, mutta suotuisten olosuhteiden takia se naamioitui kohtien 1. ja 2. mukaisesti.
Fysioterapia on alana lähtökohtaisesti positiivinen, ainakin kyseessä on ala, jossa pyritään ratkaisemaan ongelmia ja auttamaan ihmisiä kohti parempaa tai ainakin hidastamaan negatiivista kehitystä. Mitä tulee mieleen stereotyyppisestä fyssarista? Minulle: innostunut, kannustava, motivoitunut, energinen. Siinä haipissa voi olla vaikea huomata, että itseasiassa minä en jaksakaan tätä.
Muuuutta toimin tässä itseni kannustajana. Ei tämäkään vaihe ikuisuuksia kestä. Varmasti osaan vielä vilpittömästi kääntää kokemani positiiviseksi. Tällä hetkellä sitä positiivisuutta tuo lähinnä se, että uskon, että näiden vuosien aikana minulla on ollut merkitystä useiden ihmisten elämään ja olen pystynyt heitä auttamaan. Siitä pidän nyt kiinni ja odottelen, että muitakin positiivisia seikkoja putkahtelee esiin.
PS.
Minulle on tullut jokunen viesti liittyen alanvaihtoon. Itse olin aika yksin näiden ajatusten kanssa, läheisille tietysti puhuin varmaan kyllästymiseen asti mutta varsinaisesti samanlaisten tunteiden ja tilanteiden läpikäyneiden henkilöiden kanssa en vaihtanut ajatuksia.
Omakohtaisen kokemuksen mukaan voin sanoa tämän: mikäli tuo kaiherrus herää jo opinnoissa tai alkuvaiheessa uraa, suosittelisin olemaan todella herkällä korvalla ja tekemään aika tarkan deadlinen sen uudelleenarviointiin. Hätäiset päätökset osuu joskus oikeaan, mutta usein voi olla hyvä antaa ajan kulua ja koittaa mennä valitsemalla reitillä turhia miettimättä. Sitten x ajan kuluttua asian äärelle voi palata syvällisemmin ja katsoa, mihin suuntaan aika on tilannetta vienyt. Mitkä on ne itselle ongelmallisimmat asiat ja onko niihin näkyvissä ratkaisua? Ihan oikeasti, muuttuuko mikään?
