Näitä ammatteja olen harkinnut viimeisten kolmen – neljän vuoden aikana:
Lääkäri
Maalari
Sairaanhoitaja
Kätilö
Metsäkoneenkuljettaja
Sähköasentaja
LVI-asentaja
Varhaiskasvatuksen opettaja
Tarjoilija
Kokki
Metsätalousinsinööri
Agrologi
Ympäristötieteilijä
Metsätieteilijä
Juristi
Terveystieteiden opettaja
Personal trainer
Liikunnanohjaaja
Kodinhoitaja
Rakennusinsinööri
Ensihoitaja
Koneinsinööri
Matematiikan opettaja
Psykologi
Sosiologi
Sosiaalityöntekijä
Puheterapeutti
Prosessinhoitaja
Myyjä
Unohdin todennäköisesti ison nipun ammatteja.
Miltä sitten näyttää uudelle alalle suuntautuminen 29-vuotiaana?
Työläältä.
Olen jo ollut yhdessä ammatissa, jota voin hyvin kutsua intohimoammatikseni. Olen kokenut työssä lukemattomia flow-tiloja ja tuntenut tekeväni merkityksellistä työtä. Olen saanut riittävän korvauksen tehtyyn työmäärään nähden. Olen oppinut olemaan hyvin vaikeissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa ja saanut kokea olevani muille avuksi ja tueksi. Olen voinut itse määritellä työaikani. Paperilla tämä kuulostaa tietysti napakympiltä, mutta paljon jää sanomatta.
Kun hain parikymppisenä fysioterapeutiksi, en osannut ajatella sillä olevan vaikutusta tulevan perheeni ihanteelliseen asuinpaikkaan ja kotiin. Minulla ei ollut lasta, joka vaikuttaisi vaikkapa toiveisiini työ- ja vapaa-ajan rytmityksestä. En ollut vielä oppinut, että olen sekä vahvasti teoreettinen että käytännöllinen tyyppi. Pelkkä ajatustyö tai päätteellä istuminen ei tuntunut silloin niin kummalliselta asialta, toisin kuin nyt. Minulla ei ollut käsitystä missä suhteessa tarvitsen itsenäistä puurtamista ja toisaalta ihmisten kanssa olemista. En tiennyt tuolloin, että minulle ei sovi ajatus “jatkuvasta opiskelusta”, koska uuvun keskeneräisyyden tunteitteni alle. En tiennyt tuolloin, millaisia monipuolisia työmahdollisuuksia ja etenemisreittejä työltä toivoisin. En tiennyt, että en kertakaikkiaan jaksa koko ajan olla motivoiva energianlähde.
Koulujen hakuprosesseja ajatellen minulle on varattu paikka siitä pienestä siivusta, mikä meille ei ensikertalaisille kuuluu. Välillä tuntuu, että olisi sama puhua ei toivotuista. Saattaa olla niin, että minäkin olen mukana tuottamassa hyvinvointitappiota. Ehkä ajattelisin myös, että laajempien massojen hakeutuminen uuteen ammattiin ei johdu pelkästään alunperin huonosta opiskelijavalinnasta. Huonolla työelämällä voi myös olla osuutta asiaan.
On erikoista seurata keskustelua opiskeluista, korkeakoulutetuista ja työvoimapulasta tästä näkökulmasta. Toisaalta Suomeen halutaan reilusti enemmän korkeakoulutettuja. Toisaalta meiltä puuttuu tuhansia lähihoitajia, asentajia ja siivoojia. Olisi hyvä, että nuoret hakeutuisivat mahdollisimman nopeasti koulutusputken läpi ja käsiksi työelämään. Samalla ollaan huolissaan kasvaneista paineista ja mielenterveysongelmista, joita etenkin nuoret kokevat jo lukiossa.
Haluttaisiin ihmisten tekevän matalapalkkaisia töitä monessa eri vuorossa ilman kunnollisia taukoja jatkuvassa työvoimapulassa ja samalla jaksavan pitää huolta terveydestään kun samalla eläminen kallistuu kaikkialla. Olisi toivottavaa, että äidit palaisivat töihin nopeasti äitiysvapailta, kun samaan aikaan naisvaltaisilla aloilla on haasteena määräaikaiset työsopimukset ja ilmeisesti raskaussyrjintäkään ei ole aivan tuulesta temmattu ilmiö.
Lisäksi näin juuri tänään uutisissa, että Suomen velkaantumisen hillitsemiseksi esitetään korkeakoulujen lukukausimaksuja sekä päivähoidon maksujen korotuksia.
Ai joku kokee muka paineita työelämään ja opiskeluun liittyen?
Joka tapauksessa oma ammattilistani on tuskin vieläkään ihan valmis. Haluaisin kokeilla monia aloja, oppia erilaisia taitoja ja olen valmis katselemaan aika reilusti oman totutun boksini ulkopuolelle. Koitan tietoisesti olla välittämättä kaikista odotuksista ja oletuksista, mutta onhan se vaikeaa. Sitten täytyy laittaa laput entistä tiukemmin silmille ja keskittyä vain omiin toiveisiin.
