Sain taas kerran motivaation kirjoittamiseen arkipäivän tilanteista töissä. Asiakasmateriaalini koostuu, kuten tähänkin asti, hyvin monenkirjavasta joukosta. Viime aikoina on kuitenkin korostunut postoperatiivinen kuntoutus etenkin polvi- ja olkapääleikkausten jälkeen. Lisäksi kuntosaliharjoittelun ohjaus on tullut entistä tiiviimmäksi osaksi työpäiviä.
Olen aina ollut liikuntaa rakastava ihan sisäsyntyisesti. Se on tuntunut aina itsestäänselvyydeltä, vaikka mitään tavoitteellista, ohjattua lajia en ole enää pitkään aikaan harrastanut vaan liikkuminen on painottunut yksilölajeihin, höntsälentopalloilua lukuunottamatta. Liikuntatunneilla muistan lajin kun lajin olleen kohtalaisen helppoja vaikka mikään huippu en ollut koskaan mielestäni missään. Paras paikka minulle on mäntymetsä tai Lapin tunturi, ja jos liikkumaan tai ulkoilemaan ei pääse päivittäin jossain muodossa, alkaa paine kasvaa ja otsarypyt kiristymään.
Kun geeneihin on sisällytetty liikkumisen ilo, on myös siinä kehittyminen nautinnollista ja palkitsevaa. Oman kehon tuntemusta ja kehonhallintaa on melko helppo harjoittaa, koska se, mitä tekee, on itselle mieluista. Itsestäänselvää. Se, että hapottaa, hikoilee kuin pieni sika ja poskien sijasta koko naama punoittaa vaikka reippaan ulkoilun jälkeen on tuttua, turvallista ja jotain, mitä säännöllisesti kaipaa.
Mitäs sitten, kun ihminen, joka ei ole tottunut juuri liikkumaan eikä treenaus itsessään ole oikeastaan edes mielekästä, joutuu leikkauspöydälle ja pitäisi alkaa harjoittelemaan nousujohteisesti?
Kukaan ei kuntoudu esimerkiksi polvileikkauksista ikään kuin vahingossa. Jos arki ei sisällä kovia fyysisiä ponnisteluita, tavoitteellista harrastamista tai työpäivät äkkitilanteita ja vaikeita työasentoja, ei se ehkä niin haittaakaan. Hieman heikommankin jalan kanssa voi pärjätä, ja pärjätäänkin ihan hyvin. Tavoitteet asettavat kaikille kuntoutumisen polun. Kuntoutuminen ei myöskään tarkoita ammattiurheilijan harjoittelumääriä, mutta useasti se tarkoittaa aika isoa prosentuaalista kasvua liikkumisessa tai jumppailussa.
Tapasin tällä viikolla neljännen kerran polvikuntoutujan, jonka kuntoutuksen alku oli ehkä hieman tavanomaista tilannetta kivuliaampi ja vaati tarkempaa kontrollointia alussa, jotta toipuminen lähti etenemään oikeaan suuntaan. Hänellä ei ollut omien sanojensa mukaan kovin vahvaa liikuntataustaa, vaan aktiivisuus oli koostunut enemmän hyötyliikunnasta ja kotona puuhastelusta. Hänen työnsä sisältää kuitenkin tilanteita, joissa kehoa pitää pystyä käyttämään nopeasti, äkkiarvaamatta ja joskus käyttämään voimaakin. Polvi pitää siis saada kuntoon, jossa asiakas selviää työnsä vaatimista tilanteista sataprosenttisen varmasti.
Meillä kaikilla on omat tapamme ilmaista huolta ja murhetta. Toinen ei näytä sitä juuri koskaan vaan tiukan paikan tullen hymyilee entistä leveämmin ja hoitaa vaadittavat asiat niin pedanttisesti, että jälkipuintia ei varmasti tule. Ahdistus kanavoidaan johonkin, mihin voidaan vaikuttaa. Toisten on helpompi antaa huolestuneisuuden näkyä ja kertoa peloistaan. Kyseisen asiakkaan kanssa on ollut sinänsä helppoa työskennellä, että huoli työssä pärjäämisestä ja epävarmuus riittävästä kuntoutumisesta tuli melko nopeasti esiin. Se ei kuitenkaan ollut katastrofoimista tai paniikkia, joka olisi lamaannuttanut. Tunteiden näyttäminen mahdollisti niiden käsittelyn.
Jos ei omaa ns. liikkuvan ihmisen identiteettiä ja sitä hikipisaran muotoista geeniä, voi kuntoutuminen olla monella tapaa epämukavuusalueella olemista vielä enemmän kuin normaalisti. Omia rajoja joutuu ylittämään viikoittain, kun pitää opetella, mihin kaikkeen senhetkisellä kunnolla ja keholla pystyy. Aikaisemmasta liikuntataustasta ja vaikkapa voimaharjoittelusta on saanut kokemuksia esimerkiksi lihaskivun kanssa harjoittelusta, hengästymisestä ja sadetinta muistuttavasta hikoilusta. Jos näistä ei ole niin paljoa kokemusta vuosien varrelta, voi kuntoutumisen vaatima hyvin pitkäjänteinen ja raskaskin liikeharjoittelu olla aikamoinen potti sisäistää.
Toinen asiakastapaus on myös polvikuntoutuja. Hänellä on hieman pidempi tie edessään ja toisaalta vaativammat tavoitteet. Unelma-ammattiin pääseminen ja kouluun hakeminen on pitkän kuntoutumisen takana, joten panokset ovat suhteellisen kovat. Nuoren ihmisen elämän suunta riippuu siitä, millaiseen kuntoon hän itsensä saa ja millä tavalla pääsee jatkossa harjoittelemaan. Hänen kohdallaan kuntoutus on voinut olla tietyllä tapaa aggressiivisempaa ja suoraviivaisempaa, koska tavoitteet on selvillä ja toisaalta hänellä on vankka urheilutausta ja liikkuminen on ollut elämäntapa jo hyvin pitkään. Pelisäännöt tulee tehdä selväksi jo alusta alkaen: vuorelle ei pysty kiipeämään paljasjaloin ilman huolellista suunnitelmaa, varustautumista ja myös henkistä valmistautumista.
Hänen kohdallaan kuntoutumisen varrella juuri kovista tavoitteista ja pitkäaikaisesta polven toimintavajeesta on tullut myös vuosien mittaan ymmärrettävästi uuvuttava taakka. Kun kaikkeen yrittää laittaa 100 %, on jossain vaiheessa aika puhaltaa peli poikki ja keventää tekemistä. Sen puhalluksen voi tehdä vapaaehtoisesti jo ennakoiden tai sitten saa hieman myöhemmin tuntuvia kehollisia tienviittoja siitä, että nyt mennään ja vähän liian kovaa. Merkkejä voi olla mielialan lasku, aloitekyvyttömyyden tunteet, huonot yöunet, kohonneet autonomisen hermoston reaktiot kuten korkea leposyke, korkeat ortostaattiset sykkeet tai hengitysvaikeudet. Pelkästään fyysinen kuorma ei aja siihen tilaan, vaan myös mielen stressi lisää rasituskerrointa. Siksi pelkästään harjoittelumääriä ei voi tuijotella ja ajatella olevansa sopivalla, kehittävällä rasitustasolla.
Mitäs sitten tulisi tehdä, jos jo kuntoutumisen alussa ajaudutaan kohti seinää?
Palataan välillä ensimmäiseen tapaukseen. Asiakas on harjoitellut säntillisesti ja aloittanut esimerkiksi koti- ja pihatyöt hyvin aikaisessa vaiheessa omaan rauhalliseen tahtiin. Liikeharjoitteita tehdessä kuitenkin on korostunut hieman epävarma suhtautuminen omaan suorittamiseen, kun hän ei ole ollut varma, tekeekö kaikkea oikein ja pystyyköhän siihenkään ja voikohan kävelymatkoja kasvattaa. Silloin kuntoutuksessa tärkeimmät elementit ovat ehdottomasti kannustaminen ja tukeminen niissä asioissa, joita kuntoutuja itse arkailee tai ei ole varma, kuinka tulisi toimia. Tarvitaan tietoa ja ohjausta, mikä on järkevää kuormittamista. Näiden asioiden valossa tietyt portaittaiset vaiheet esim. eturistisidekuntoutuksessa on hyvin keinotekoisia ja ne ovat todellakin vain suuntaviivoina koko prosessin etenemisessä.
Poikkeuksetta asiakkaan kanssa harjoitellessa hän on pystynyt tekemään kaiken oikeastaan kuin oppikirjasta. Hän on tarvinnut välillä aikaa miettiä, mutta ne ovat niitä hetkiä, jolloin oppimista tapahtuu. Aivojen hermoverkot kasvavat suhisten, kun joutuu pohtimaan, miten ihmeessä pystyy kävelemään sivusuunnassa ristiaskeleilla. Ei sinänsä ihme, jos kuukausi sitten opeteltiin vielä kävelemään ontumatta ilman kyynärsauvoja. Kun on tilaa ottaa oma mietintäminuutti, alkaa askeleetkin tulemaan koko ajan varmemmin. Hänen kohdallaan on korostunut uuden oppiminen, ei vain jonkun harjoituksen suorittamisen tekniikasta vaan koko kehon käytöstä ja miten asioita joutuu tekemään toisin, kun vanha rutiininomainen tapa kurottaa ylähyllylle ei ole onnistunutkaan.
Takaisin toiseen kuntoutujaan. Kesän alussa hänen kohdallaan paineet alkoivat kasaantua, stressi kasvaa ja ylikuormitustila kolkutteli ovella. Noihin aikoihin myös minulle selvisi kuntoutujan kokemat henkiset paineet. Keholliset oireet olivat melko klassisia. Hän oli siinä vaiheessa valmis pysäyttämään vallitsevan suunnan ja tilanne onnistuttiin rauhoittamaan karsimalla kaikki turha rasitus. Hänelle oli myös mahdollista hakeutua keskustelemaan kaikista kuormittavista asioista toiselle terveydenhuollon ammattilaiselle.
Noin kuukauden keventämisen jälkeen tilanne on tasaantunut, hän on koko ajan tehnyt kuntoutusharjoitteita ja saavuttanut lihasvoimissa melko poikkeuksellista kehitystä. Se vaati kuitenkin suurta kurinalaisuutta ja valmiutta tarkkailla oman kehon vasteita esimerkiksi kovempaan harjoitteluun. Koska yhteiset tavoitteet kuntoutuksessa on ollut selvillä, on ollut helppo olla jämäkkä kuntoutuksen ohjaamisessa. Jos haluaa kiivetä sinne vuorelle, on valmistautumisen oltava sen mukaista.
Onko näiden kuntoutujien harjoitusohjelmat muistuttaneet toisiaan? Ei millään tavalla. Isot linjat, kuten lihasvoimien kasvatus ja asteittainen kuormituksen lisäys on toteutuneet, mutta tavat ovat poikenneet toisistaan aika lailla. Ensimmäisen asiakkaan kanssa on korostunut ehkä vähäisemmän liikkumistaustan takia paljon uuden opettelua ja uusien harjoittelurutiinien kehittämistä, toisaalta myös kivun sietoa. Toisen kanssa on noussut eteen jatkuva tasapainottelu riittävän ja liiallisen kuormituksen välillä, kun ei ole ollut vaikeuksia rasittaa kehoa harjoittelemalla. Lisäksi henkiset paineet, jotka on kerääntyneet vuosien ajalta, antavat oman painonsa hartioille kannettavaksi levytangon lisäksi. Urheilutaustan ansiosta vaikkapa liiketekniikoiden sisäistäminen on käynyt helposti ja monet harjoitteet ovat olleet ennestään tuttuja.
Leikkauksenjälkeinen kuntoutus on enemmän tai vähemmän suorituskyvyn nostamista. Kun minkä tahansa raajan rasitusta tai sille varausta täytyy välttää, vähenee myös kudoksen sietokyky. Sen lisäys, jos mikä on nousujohteista harjoittelua.
En ole sitä mieltä, että fysioterapeutin tulee olla tavoitteellinen urheilija tai välttämättä edes kuntoliikkuja ollakseen hyvä työssään. Minua oma intohimo liikkumiseen kuitenkin auttaa ja tekee hommasta mielekkäämpää. Olen päivittäin ihan vilpittömän innoissani ja iloinen kuntoutujan puolesta, jos tämä on saanut edes pienen kipinän liikkumiseen, on löytänyt vanhan harrastuksen uudestaan tai on vaikkapa rannekuntoutuksen yhteydessä aloittanut säännöllisen pyöräily- ja kuntosaliharrastuksen.
Jos olet siis päätymässä leikkauspöydälle ja tiedossa on pitempää kuntoutusta, älä kuvittele, että reittisi määränpäähän muistuttaa tuttavasi tai kaverisi kuntoutumista. Haastavaa sen pitäisi olla teille kummallekin, mutta eri syistä. Tasapainoilette todennäköisesti erilaisten vaikeuksien kanssa, mutta säännöllistä harjoittelua ei pysty kumpikaan korvaamaan millään.
