Kirjoitin puolitoista vuotta sitten erään blogiteksin, jossa avasin omaa uupumishistoriaa ja palautumisvaikeuksia. Se keräsi aika nopeasti eniten lukijoita siihen mennessä. Teksti syntyi yhdeltä istumalta, tiesin, mitä halusin sanoa ja halusin todella pukea ne asiat sanoiksi. Julkistamisen jälkeen olo oli tietysti paljas ja avonainen ja koko homma epäilytti. Muistin sitten taas omat jalot tarkoitusperäni koko tämän projektin aloittamisen takana, ja nostin leuan rinnasta ja tajusin, miten paljon olinkaan halunnut niitä asioita käsitellä. Ajattelin, että olin oppinut jo paljon.
Noh. Olinhan minä, mutta noin rekallisen verran oivalluksia oli vielä tulossa. Puoleentoista vuoteen on mahtunut monenlaista, eikä vähiten oman arjen muovautuminen puolen vuoden ajanjakson aikana, jolloin minulla ei ollut omaa asuntoa, vaan asuin vanhemmillani ja ystäväni asunnolla. Se on sisältänyt myös osaltaan oman itsen etsimistä ja välillä löytämistäkin ammattiminän takaa.
Saan tehdä työtä, josta todella pidän. Aina ei tosiaan ole hurmiollisia päiviä ja välillä tekisi mieli hakata päätä seinään kun jotain asiaa ei ymmärrä. Tasaisin väliajoin tunnen itseni todella tyhmäksi, mutta ajattelen sen olevan vain terve merkki. Liian korkealla pilvissä liitelemällä tipahtaisi hyvin nopeasti alas, eikä kehitystä tapahtuisi.
Viime talvi oli kuitenkin vaikea, ensimmäinen kokonainen talvi uudessa työssäni. Olin syksyllä vihdoin päässyt omaan, ihanaan ja pieneen asuntooni opettelemaan uutta elämää. Koirani oli kyllä tottunut pieniin asuntoihin, ja Mimmin sopeutuminen oli pienin huolistani.
Kun syksy eteni, en huomannutkaan miten aloin vaipua talvihorrokseen. Työssä tätä ei näkynyt, siellä minun oli helppo olla samoilla energiatasoilla mitä ennenkin ja hoitopöydän vieressä koin ja koen edelleenkin sujahtavani jotenkin omaan, helposti omaksuttavaan minääni verkkareissa ja työpaidassani. Ehkä tosin käytän vaan vääränlaisia vaatteita vapaa-ajalla.
Töissä minun on helppo olla itsevarma ja selvillä siitä, kuka olen. Intohimo lajiin ja asiakkaiden kohtaamiseen ja auttamiseen on eräänlainen magneetti, joka imaisee minut ja kollarini omaan kuplaani, jossa asiakas on ongelmansa kanssa. Se onnistumisen tunne, mitä saan hyvinä hetkinä työstä, on lyömätön.
Kun olin pikkuhiljaa oppinut uuden arkeeni työaikana, aloin opettelemaan vapaa-ajan käyttöä uudessa, toki tutussa, kaupungissa uusien ihmisten ympäröimänä ja toisaalta ilman toisia ihmisiä, jotka olivat jääneet taakse. Energioiden löytäminen asioihin, jotka olisivat auttaneet palautumisessa, oli vähän kiven alla. En osannut purkaa uusia levottomuuden tunteita kovin rakentavasti. Teki mieli tehdä jotain, mutta toisaalta olla peiton alla puhumatta kenellekään.
Talven edetessä tajusin, että jotakin palasia pitäisi vaihtaa. Suonenjoelle kulkeminen alkoi tuntua koko ajan raskaammalta. Hinta siitä, että sain tehdä täyttä työpäivää, oli liian kova ja aloin kadottamaan omia voimavarojani kauemmas. Keväällä päätinkin jättää Suonenjoen työt kokonaan pois päiväjärjestyksestä ja siirtyä kokonaan Mehiläiselle. Työkaverini Anja oli tietysti ymmärtäväinen, ja olin todella onnekas, että sain kokeilla hänen rinnallaan pienen firman pyöritystä. Olin siinäkin onnekas, että suoraa jäljessäni samoissa tiloissa aloitti toinen fysioterapeutti, jolle sain myytyä suurimman osan kalustostani.
Tuliko tästä kaikesta takkiin? Todellakin. Aikaa, rahaa ja henkilökohtaista pettymystä kun asiat eivät menneetkään niin kuin olin ja olimme ajatelleet. En kuitenkaan osaa viivytellä päätösten kanssa, jos tiedän jo tietäväni oikean ratkaisun. Aina ei tietysti mene maaliin sen omankaan mutu-tuntuman viestiä välittävän ukon kanssa, mutta tarpeeksi usein, että haluan sitä kuunnella.
Kesällä oli uusien oppimisten aika, kun olin suunnitellut pitäväni ensimmäistä kertaa pidempää lomaa. Suunnitelmissa oli pitää juhannuksen ympärillä noin viikon loma, jolloin olisin laittanut omaan ja koiran selkään rinkat, ja olisimme lähteneet Karhunkierrokselle keskenämme. Tarkoituksena oli käydä ns. varusteiden sisäänajoreissu heinäkuun lopulla olevaa Haltin reissua ajatellen.
Pieneen mieleeni ei kuitenkaan tullut, että jos ei ole pitänyt yksittäisiä päiviä pitempää lomaa lähes vuoteen, voi loman tarkoitus olla vain levätä totaalisesti. Tämä alkoi selvitä toukokuun loppupuolella. Olin ollut vapun aikaan Gdanskissa koulutuksessa enkä pitänyt sen jälkeen erityisemmin vapaata. Aloin tuntea todella voimakasta väsymystä ihan kävelylenkeillä, enkä jaksanut pyöräillä töistä kotiin. Sykkeet nousi ja aamuheräilyt alkoivat samalla, kun alkukesän valo houkutteli valvomaan myöhempään.
Kun juhannus lähestyi, huomasin oman mutu-ukkoni huutavan megafoniin, että älä nyt hyvä ihminen lähde vaeltamaan 50 kilometriä, kun et jaksa käydä koiran kanssa puolen tunnin lenkillä. Ehkä se oli yrittänyt ensiksi kuiskailla, mutta huomasi, että nyt tarvitaan järeämpiä työkaluja järjen takomiseksi päähän.
Niimpä huomasin vaellussuunnitelmieni vaihtuneen jalkapallon MM-kisojen katsomiseen, ja siitä nauttiminen oli minulle ehkä jo suurempi saavutus kuin rinkkareissu. Kun loma loppui, olin taas lähempänä omaa itseäni. Heinäkuun tein neljäpäiväistä työviikkoa, ja vahvemmilla voimavaroilla huomasin, että karussa erämaassa osasin todella lomailla ja jättää työidentiteettini johonkin 4G-verkon ulottuville sillä aikaa, kun itse painelin katvealueella.
Tänä syksynä huomasin taas uusia tapoja hakata päätä seinään liittyen lomailuun. Viime keväänä, pitkän ja kylmän talven jälkeen, ajattelin pitäväni marraskuussa oikean loman auringon lämmössä. Kaksi viikkoa jossain päin maailmaa, yksin, missä vain on lämmintä. Akkujen lataus tulevaa vuotta varten ja varpaat rantahiekkaan. Varasin loman marraskuun puolivälistä joulukuun alkuun.
Syksyn aikana tajusin, että itse asiassa näitä reissuja oli tulossa vähän enemmän mitä olin tajunnut. Kävin vapaa-ajan ja koulutusten puitteissa kuukauden välein matkoilla. Ihanilla, inspiroivilla ja opettavaisilla, tietysti. Mutta myös uuvuttavilla henkilölle, joka nauttii omista rutiineistaan vähintään keskiarvon verran.
Tuli taas mutu-ukon aika. Ajatus toiselle mantereelle lähtemisestä alkoi iltojen pimetessä vaikuttaa ennemminkin rasitteelta kuin rentoutumiselta. Viime vuoden raha-asioiden pyörittelyt olivat vielä mielessä, eikä kahden viikon tuloton aika kuulostanut enää vain lomalta. Kuten ammatinharjoittamiseen kuuluu, menee aikaa, että tulot tasaantuvat niin kuin ne nyt voivat yrittäjälähtöisessä työnteossa.
Siispä peruin matkan. Ihmeen kaupalla olin ottanut peruutusturvat ja sain lähes koko summan takaisin. Samalla myös mielenrauhan ja taakan pois harteilta. Yhtäjaksoisen pitemmän poissaolon sijasta ajattelin ripotella itselleni vapaita pitkin loppuvuotta, ja miettiä ensi vuoden rakentelun tästä vuodesta oppineena.
Viimeisin oppimisen paikka tuli ihan tässä viime päivien aikana. Yhdeksän päivän koulutusputken jälkeen voi olla paras antaa itselleen aikaa palautua ja lyhentää työpäivää putken jälkeen. Yksinkertaista. Kuten ilmeisesti myös ajatteluketjuni aika ajoin.
Kun on vapaus tehdä ja rakentaa arki yrittäjän vapaudella, on myös vastuu pitää itsestään huolta. Olen suorastaan ylpeä siitä, miten monta kertaa olen tämänkin ajanjakson aikana huomannut olevani väärässä tai ainakin menossa väärään suuntaan. Se on vain hyvä, koska siellä ne isoimmat oivallukset ja lamppujen syttymiset tapahtuvat ja usein kantapään kautta. Vuoden päästä minulla on taas entistä komeampi CV kaikista niistä asioista, joiden kanssa olen ollut menossa mönkään. Niiden myötä olen varma, että niitäkin enemmän on asioita, joissa olen osannut valita lopulta oikein.
Mutu-ukkoa aion pitää jatkossakin y-tunnukseni virallisena neuvonantajani. Palkka on kyllä melko huono, mutta on ainakin tahatonta komiikkaa ja u-käännöksiä läheltä seurattavaksi. Jalkapallossakin se oli selvästi oikeilla jäljillä, kun lempipelaajani valittiin maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi 2018. Sen isompia panoksia en kyllä futikseen tule laittamaan. Sen sanoo jo ihan se tervekin järki. Älkääkä vaan kysykö jalkapallosta mitään muuta.
Tiedänkin, mikä hahmo oma ukkoni on jatkossa.
Muokkaus: On todella oudon tuntuista, kun ei osaa tunnistaa itsestään oikein muuta identiteettiä, kuin töihin liittyvän. Olin tuohon ajanjaksoon hyvin, hyvin kiinnittynyt omiin tavoitteisiin ja kävin erilaisissa koulutuksissa aivan liian usein. Se johtui siitä, että halusin päästä niihin tavoitteisiini. On totta, että alkuvuosina pitää rakentaa omaa ammatillista pohjaa ja hieman puskea eteenpäin. Jollain keinoin samaan aikaan olisi pitänyt pystyä kiinnittymään myös muihin, kivoihin ja rentoihin asioihin elämässä. Välillä se tietysti onnistui, mutta iso kuva oli aika lailla kallellaan työ-minään.
Nykyään tätä ongelmaa ei onneksi ole. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja vähintään yhtä korkealle jalustalle jaloissa tavoitteissani on nousta höntsäilykuntoilun ja metsäliikunnan MM-tasolle. Jos tunnistit tuosta ylemmästä jotain tuttua, suosittelen ehdottomasti työnohjausta.
