Perjantaiaamuna 26.5. olin Siilinjärven Perheentalolla lapseni kanssa. Kyttäilin kännykkääni ja odottelin viestiä AMK-hakujen todistusvalinnan tuloksista, kuten olin odottanut jo viikon ajan. Hieman kymmenen jälkeen sain sähköpostin Savonialta, jossa kerrottiin valintojen näkyvän Opintopolussa.
Siellä oli sitten lause, jota olin niin kuumeisesti odottanut, ajatellut, toivonut ja hermoillut.
Lähinnä taisin olla vain hämmentynyt ja huojentunut. Sitten tuli epäusko, jännitys ja helpotuksen itkut.
Solahdin opintoihin sisään melkoisen pienestä kiintiöstä. Muutama vuosi sitten voimaantulleet ensikertalaisten kiintiöt olivat aiempina vuosina masentaneet minua ja paljon. Tuntui täysin mahdottomalta päästä enää opiskelemaan, koska olin jo käyttänyt ensikertalaisuuteni, mitä ei siis 2013 vielä edes ollut käytössä. Haluamalleni tekniikan alalle YO-todistukseni pisteet riittivät kuitenkin melko ongelmitta. Olin laskeskellut aikaisempien vuosien pisterajoja ja päätellyt, ettei nyt ole aivan totaalinen poikkeusvuosi, pitäisi pisteeni riittää. Mutta en voinut olla varma siitä ennen tätä päivää.
Kun tein viime syksynä päätöksen lopettavani fysioterapeuttina, minulla ei edes ollut uutta suunnitelmaa. Ehkä jotain ajatuksen haivenia oli, mutta heittäydyin oikeasti tyhjän päälle. Ainoa mitä tiesin oli se, mitä en enää halunnut tehdä. Jossain vaiheessa alat alkoivat rajautua tekniikan puolelle ja edelleen rakentamiseen.
Minulla oli lukiossa aika selvä linja: valitse niitä aineita mitkä on kivoja ja muihin panostamisen voi jättää vähemmälle. Olen aina ollut kiinnostunut luonnontieteistä, mutta koska muut aineet ovat olleet minulle luonnostaan helpompia, niihin syventyminen jäi. Minulla oli lukiossa aivan mahtava fysiikan opettaja, Kari Eloranta, jonka käymältäni parilta fysiikan kurssilta joku palo jäi kytemään. Matematiikassakin olin aivan perus kasin, välillä ysin, oppija, ja olisin voinut olla pienen paneutumisen myötä selvästi parempi. Yläasteella Kytölän Reijon (terkut 🙂 ) matikan tunneilla aloin tosiaan pitää aineesta ja sen loogisuuksista. Tuohon aikaan, eikä oikein lukiossakaan, minulla ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä jäädä pohtimaan ongelmia vaan turhauduin aika nopeasti.
Olenkin tässä vuosien varrella miettinyt, että annanko muutaman nuoruusvuoden tötöilyn ja haahuilun määrittää sen, mitä työtä voin tehdä? Mitä voin opiskella? Pitääkö minun nyt ajatella, että koska olen yhden terveysalan ammatin opiskellut, minun täytyy nyt pysyä sosiaali- ja terveysalan piirissä että voin hyödyntää aiempaa osaamistani? Vaikka ne oikeat haaveet ja haasteet olisi ihan jossain muualla?
Helpolla en tule opinnoissa pääsemään, se on selvä. Se kuitenkin ehkä onkin tässä se juttu: haluan vihdoin nähdä, mihin minusta on ilman, että olen luonnostaan ns. omalla tutulla ja turvallisella maaperällä. Tässä elämänvaiheessa on saanut jo aika paljon rauhaa, sitkeyttä ja sinnikkyyttä siihen 18-vuotiaaseen minuun nähden. Onneksi.
Joten elokuun lopussa nähdään, Savonia!
