Ulkona on -30 astetta pakkasta. Työnnän pyöräkärryjä ulkona. Kärryissä istuu porontaljaan ja lämpöpussiin käärittynä, villa-asuun ja toppapukuun pakattuna taapero ja pitää omaa mölinäänsä. Määränpäänä on päiväkoti, jossa lapsen jättötilanteesta kehittyy hänelle todennäköisesti vuolaat itkut, koska viimeiset pari viikkoa vaan nyt on ollut jostain syystä hankalampia siinä suhteessa.
Siinä villahousuissani, kaksissa toppahousuissa, kahdessa villapaidassa ja toppatakissani tarpoessani mietin, miten erilaisia tämän hetken elinpiirini oikein ovatkaan. Ihan totaalisen irrallisia.
Toisaalta olen vuorokaudesta monta tuntia äiti, joka kuulee olevansa äiti noin kolmekymmentä kertaa ennen aamukahdeksaa. Äiti, joka ajattelee, että toisina hetkinä oma lapsi on pehmolelujaan rutistaessaan maailmankaikkeuden suloisin olento. Taas niinä hetkinä, kun kummallakaan ei ole kovin hyvä olla, kyseenalaistan suurin piirtein kaikkia elämässäni tehtyjä valintoja. Sitten taas on rauhallista ja seesteistä ja rakkaushormonit jylläävät. Ja kas, taas alkaakin pyörremyrsky.
Seuraavassa hetkessä koitan selvittää, onko betonitekniikan kemian tunneille etäyhteyttä, koska en päässyt kouluun, kun auto ei pakkasessa käynnistynyt. Mietin, miten mukava olisi ollut päästä paikan päälle muutaman päivän flunssan potemisen jälkeen. Olisi eräänlaista lepoa, kun voisi päästä kodista vähäksi aikaa pois ja muistaa, että on se toinenkin elinpiiri, missä teen asioita ihan vain omien tavoitteideni eteen.
Siellä asioiden vakavuusaste on luokkaa mihin suuntaan tämä vektori pitää piirtää, pitääkö pohjatutkimussuunnitelmaan lisätä painokairaussymboli myös autotallin eri nurkkiin ja mitä lounaalla on ruokana.
On erikoista, miten kuitenkin siellä opiskelumaailmassa asiat tuntuvat joskus tosi isoilta ja rasittavilta. Oikeasti ne ovat vain tehtäviä, yksityiskohtia, jotka saa kyllä tehtyä. Siellä käy kuitenkin jonkinlainen perspektiivin resetointi. Ne ongelmat ovat siinä maailmassa merkittäviä. Onneksi se muu elämä pakottaa olemaan melko ratkaisukeskeinen, joten vatulointi ja viivyttely jää aika vähäiseksi.
Opiskelumaailmassa on myös erikoista olla sen takia, että juuri kukaan ei tiedä siitä ns. perhearjesta yhtään mitään, koska en siitä puhu. En keksi mitään syytä, miksi lapseni korvatulehdukset, unirytmi tai ruokailutottumukset kiinnostaisivat niitä, joiden elämäntilanne on jotain aivan muuta. Oma lapsi on itselle aina tietysti se kaikista erikoisin, taitavin, herttaisin ja mitä ikinä, mutta aika monet meistä katsovat toisten lapsien kuvia ajatuksella, että aika samalta tuo taapero näyttää kuin se naapurin / siskon / kaverin muksu.
Lisäksi en keksinyt vähän päälle parikymppisenä mitään kaukaisempaa asiaa kuin perheen perustaminen, naimisiinmeno ja lapsen saaminen. Kuulentokin oli todennäköisemmin asialistallani. Se ei tietenkään tarkoita, että kaikilla olisi näin, mutta uskallan veikata, että monella on muut asiat mielessä. Ja mikäs siinä, tietenkin.
Ajoittain näitä kuormittavampia aamuja ja aikoja tulee. Niiden työläämpien aamujen jälkeen luennolle päästyäni mietin monesti, että kylläpä oli melkoinen työmaa päästä tähän pisteeseen. Ja toisaalta: miten ihanan yksinkertaista on ottaa vihko, lyijykynä ja viivotin esille, ja alkaa piirtämään voimavektoreita.
