Liikunnan harrastamiseen liittyvät motiivit vaihtelevat paljon. Erilaiset trendit lisäävät tietyksi ajanjaksoksi joidenkin lajien suosiota, ja välillä yhden ihmisryhmän liikunnan harrastaminen korostuu ja siihen lisätään tarjontaa. Siinä, että vuorotellen pinnalla on jooga, juoksu, boulderointi, polkujuoksu, crossfit tai kuntosaliharjoittelu, ei ole mitään vikaa. Oikeastaan mitä enemmän lajivaihtelua on, sitä monipuolisemmin keho saa ärsykettä ja myös motoriikkaa haastetaan eri lailla. Spinning-tunti ja suunnistus kehittävät ehkä verenkiertoelimistön kuntoa samalla sykealueella, mutta suunnistus haastaa kehoa muuten eri tavalla kuin lukkopolkimilla pyörän ja reisilihasten rankaisu. Kumpikaan ei ole itsessään hyvä tai huono. Paremmuuden ratkaisee se, kuka pitelee karttaa tai ohjaustankoa.
Jos liikunta kuuluu omaan elämään tiiviisti, on se usein vahva osa identiteettiä. Kirjoitin tästä jo aikaisemmin, (tähän linkki aiempaan tekstiin) miltä tuntuu, kun on itselleen parasta lopettaa jonkun tietyn lajin harrastaminen määrittelemättömäksi ajaksi.
Se, mistä ei ehkä niin puhuta eikä se toki kaikkia kosketakaan, on oman kehon kuvan muutokset fyysisen aktiivisuuden vaihdellessa ja millaisten lasien läpi itseään peilistä katsoo niiden vaihteluiden aikana. Hyvin tiedetyn faktan mukaan liikunta on kaikella tapaa terveyttä edistävää, mutta se auttaa myös painonhallinnassa. Itsenäinen osa se ei voi olla, koska jos reippaan yli tarpeen syömisen haluaisi kuitata liikunnalla, vaatisi se niin paljon kuormitusta, että muutaman viikon jälkeen oltaisiin ylikuormitustilassa ja viimeistään sitten keho laittaisi totaalisen stopin rasitukselle. Siihen stressiin se ylimääräinen välipala tai ruoka-annos maistuukin
Jos itselleen tutun lajin, kuten vaikkapa hiihdon, joutuu laittamaan tauolle kuntoutuksen edistymiseksi ja lisävaurioiden ennaltaehkäisyksi eikä sille löydä korvaavaa lajia, joutuu väkisin muokkaamaan ravinnonsaantia, mikäli haluaa säilyä vanhassa painossaan. Se on yksinkertaista energiankulutukseen liittyvää matikkaa, mutta inhimillisesti arvioiden kaikkea muuta kuin pelkkiä lukuja. Säännöllinen liikunta rytmittää monella arkea ja on iso osa elämää. Tietynlainen suru ja kapinointi oman lajin laittamisesta tauolle voi lamauttaa, ja tuntua siltä, että ei keksi yhtään itselleen soveltuvaa lajia. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. Silloin joudutaan kohtaamaan epämiellyttäviä tunteita, ahdistusta ja levottomuutta. Jos stressinhallinnan keinoihin on liittynyt vahvasti kehollinen tunteiden sääntely, voi itsensä löytää aikamoisesta umpikujasta ja hällä väliä-asenteella varustautuneena sohvan perukoilta.
Joskus kuntoutus voi olla ”pelkkiä” terapeuttisia harjoitteita. Joskus siihen voidaan terapeutista riippuen lisätä manuaalista käsittelyä. Liittyi fysioterapeutin vastaanotolle tuleva ongelma pitkän ajan kuluessa kehittyneeseen lihasepätasapainotilaan, yksipuolisen liikunnan aiheuttamiin ongelmiin tai vaikka äkillisen trauman seurauksena syntyneeseen vammaan, sisältää se aina kognitiivisten puolien pyörittelyä ja veivausta. Eli ajatteluun liittyvää työtä on tiedossa. Onko itsellä tarpeeksi motivaatiota sitoutua projektiin? Tuntuuko siltä, että terapeuttiin kehittyy vaadittava luottamus ja ilmapiiri on turvallinen? Olenko valmis luopumaan jostakin ja ottamaan jotain muuta uutta tilalle omiin arkirutiineihin?
Olenko valmis, että keho voi muuttua kuntoutusprosessin aikana?
Kehon muokkaukseen liittyvät lajit, kuten fitnessurheilu, korostaa ymmärrettävästi lihaserottuvuutta ja -massaa. Painoluokkalajeissa myös psyyken täytyy kestää ulkonäön muuttumista kilpa- ja offikauden vaihdoksissa. Teen itse töitä pääsääntöisesti ihmisten kanssa, joiden liikunnan harrastaminen vaihtelee laidasta laitaan. Tavallinen kuntoilija (myöhemmin ”tavallinen ihminen”, mukaan lukien minä itse) ei useinkaan ole tottunut systemaattiseen painonvaihteluun tai kehon koostumuksen säännöllisiin muutoksiin. Usein painokäyrä kehittyy vuosien mittaan ylämäkeä muistuttavaksi käppyräksi osittain ikään liittyvien fysiologisten muutosten takia. Kriisit voivat viedä ruokahalun joksikin aikaa, ja siinä voi taas tahtomattaan kuihtua silmissä.
Kun tavallisen ihmisen soppaan lisätään mukaan vaikea ruokasuhde, vinoutunut omakuva ja korostunut itsekriittisyys, voi parin kilon lisäys olla todellinen stressin aihe. Normaalipainoisella tämä ei useinkaan lisää terveydellisiä riskejä, ja pitemmällä aikavälillä liikuntatottumusten muutos mahdollistaa myöhemmin terveelliselle pohjalle rakentuneet liikuntatottumukset. Tällöin pieni painonnousukin humahtaa yleensä pois vanhoihin rutiineihin palatessa, ajan kanssa.
Itseen kohdistuva ilkeämielinen puhe voi silti olla automaattinen ja jatkuva kela päässä. Sitä ei ehkä huomaakaan, vaan omiin negaatioihin on jo niin tottunut, että ei tajuakaan rankaisevansa itseään jatkuvasti. Muutama väliin jätetty treeni tai kilon painonnousu tuntuu heti huutavan peilistä ja vaatteet ahdistavat päällä. Melko usein sitä katsoo silti itseään peilistä samojen ”huonoja puolia” korostavien lasien läpi, vaikka olisi miten kovassa kunnossa. Vanhoja valokuvia katsoessa saattaa huomata, että olipas sitä oikeastaan aika timmi ja sopusuhtaisen näköinen. Lisää muistellessa saattaa huomata, että ei tuohon aikaan ollutkaan yhtään tyytyväisempi omaan ulkonäköön. Korostuskynä huomasi silloinkin vain ne omasta mielestään vähemmän hyvät puolet.
Fysioterapiassa asiakas on usein vähissä vaatteissa. Syyt ovat yksinkertaisia, kliininen kuva muodostuu helpommin eikä manuaalinen käsittely ole useinkaan tarkoituksenmukaista vaatteen päältä. Palpointi eli tunnustelu on monesti olennainen osa kokonaiskuvan hahmottamisessa, ja silloin pitää olla ihossa kiinni. Kenenkään ei koskaan ole pakko ottaa paitaa tai housuja pois, mutta silloin vastaavasti voi jäädä jotain olennaista huomaamatta itse tutkimustilanteessa.
Kehomme herkimpiä alueita on yleensä vatsa ja nivusten seutu. Vatsan aluetta ei ehkä ole koskaan tunnusteltu terveydenhuollossa, kotonakin pidetään mieluiten löysää paitaa päällä eikä sitä tai muuta kehon osaa ehkä välitä niin peilistä katsellakaan. Monesti terapiatilanteeseen kuuluu jossain vaiheessa vatsan ja lantion alueen tutkiminen, ja silloin ollaan myös luvan saamisen jälkeen palpoimassa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun plintillä pötköteltäessä on mietitty, että eihän siellä mahassa ole edes lihaksia mitä tunnustella. Oma pieni kehokriitikko heräilee välittömästi hoitopöydällä ja huomauttaa rasvakudoksen määrästä. Tilanteen toiselta puolelta näkee vain tavallisen kehon, joka on ainoa, mikä kyseisellä ihmisellä on.
Suhteellisen usein terapiatilanteessa kuulee myös, miten lihakset tuntuvat kutistuvan pois, kun harjoittelu muuttuu. Tietyt tilanteet, kuten murtumat, operaatioiden jälkitilat tai vaikka vakavat välilevyperäiset oireistot voivat olla esteitä raskaalle painoharjoittelulle. On totta, että ilman riittävän raskasta lihaksen kuormittamista lihaskasvu pysähtyy ja lihasmassa vähenee. Yhtä totta on kuitenkin se, että riittävän sitoutuneesti toteutetulla harjoittelulla lihas saadaan uudestaan kasvamaan ja voima lisimään taas sinne pienen kylän tasolle. Terve lihas on uusiutuva luonnonvara. Ilmaiseksi se ei todellakaan tapahdu ja lihasvoiman kasvattaminen edellyttää oikeanlaista ravintoa ja harjoittelua. Tavoitteena terapiajaksolla tulisi asiakkaasta riippuen olla kuormituksen jatkuva lisääminen, mikäli se on järkevää ja turvallista kudoksen paranemisprosessia ja kuntoutuksen muuta etenemistä ajatellen.
Tärkeä osa kuntoutusprosessia on pohtia soveltuvaa liikunnan harrastamista ja järkevää kuormitusmäärää. Usein vastaavia energiamääriä kuluttavia lajeja kyllä on tarjolla. Alun haasteista rämpiminen ja uusien rutiineiden kehittäminen voi viedä aikaa ja kuluttaa hermoja. Turhautuminen on enemmän kuin sallittua, mutta epämiellyttävien tunteiden hallintaan olisi hyvä löytää muitakin keinoja, kuin pelkästään kehollisia. Tähän on omat asiantuntijansa, jotka voivat auttaa vaikkapa tunnesääntelyn ongelmissa. Juoksulenkillä, ryhmäliikunnassa tai missä tahansa muussa liikunnassa saa kyllä päätä tuuletettua, mutta kannattaa aika ajoin pohtia, mitä muita keinoja siihen itsellä onkaan.
