Ennen kuin jäin pois töistä, minulla oli aika selvät suunnitelmat, miten loma-aikaani viettäisin. Aikoisin levätä ja liikkua, leipoa paljon sämpylöitä ja pullaa sekä puuhastella koirieni kanssa. Lisäksi kahden huoneen pintaremontin tekeminen omassa aikataulussa oli yksi tavoite. Olen ollut hyvin onnekas siitä suhteessa, että kaikki edellä mainitut on toteutuneet ainakin jollain tavalla, ja olen ollut ihan tyytyväinen vointiini ja nauttinut olosta. Suurimman osan ajasta.
Liikunnan suhteen suunnitelmia piti kyllä muuttaa. Omikron-muunnos alkoi samalla viikolla vallata alaa, kun jäin pois töistä. Olen ottanut kaikki kolme rokotusta raskaana ollessani, ensimmäisen jo silloin, kun en edes tiennyt olevani raskaana. Viimeisen sain tammikuussa. Oli aikamoinen helpotus saada jäädä kotiin, kun taas tuntui tulevan uusia tartuntaennätyksiä ja koko ajan uutta tietoa siitä, miten raskaus oli itsenäinen riskitekijä vakavammalle tautimuodolle.
Nautin todella paljon uimisesta raskauden aikana, ja syksyllä kävinkin altaassa kohtalaisen usein. Myös kuntosaliharjoittelu oli mieluista, koska runsaampi laitevalikoima mahdollisti monipuolisemman harjoittelun. Omalla kellarisalilla pystyy kyllä tekemään paljon, mutta etenkin jalkojen treenaus jää huomattavasti kapeammaksi. Raskaat kyykyt ja maastavedot alkoivat tuntua epämiellyttäviltä melko aikaisin, ja esimerkiksi askelkyykyt ei myöskään tuntuneet kunnon kuormalla hyviltä.
Vuodenvaihteen jälkeen en ole tainnut käydä oikeastaan yhtään missään, satunnaisia ruokakauppakäyntejä tai ei-niin-mielekkäitä rautakauppakäyntejä lukuunottamatta. Ihmisten ilmoille liikkumaan lähteminen on tuottanut enemmän stressiä kuin saatu hyöty tuntuisi olevan, joten olen liikkunut muissa ympäristöissä.
En ole koskaan lumikenkäillyt yhtä paljon kuin kuluvana talvena. Tammikuun pari ensimmäistä viikkoa meni remonttia tehdessä, mutta sen jälkeen olen talsinut noin kolmen-neljän kilometrin polut läheiseen metsään. Lunta on tullut asteittain, joten umpihanki ei ole heti ollut puolta metriä, vaan reitit ovat tamppautuneet pikkuhiljaa. Päivän kuntoa on saanut kuunnella lenkille lähtiessä: joinain päivinä on voinut rämpiä reippaasti umpisessa ja tehdä uutta reittiä, kun taas useina päivinä on mielellään laahustanut valmista baanaa.
Lumikenkälenkkien pituus on ollut ajallisesti 20min – 50min välillä, eikä pitemmälle lenkille ole ollut tarvetta. On ollut huvittavaa huomata, miten olen käynyt ainakin viisi lenkkiä minuutilleen saman mittaisina, vaikka itse reitti on ollut joka kerta eri. Sisäinen GPS on osannut annostella matkan aika tarkasti. Myös keskisykkeet ovat pysyneet lähestulkoon samoina joka lenkillä. En ole mitenkään erityisesti varonut sykkeen nousemista, mutta jotenkin (taas) sisäinen mutu on kertonut, milloin pätkä on ollut riittävän raskas, ja olen kääntynyt samoja reittejä takaisin valmiille uralle. Ei ole tuntunut jotenkin mielekkäältä painaa pitkiä aikoja yli 160 sykkeillä. Lisäksi olen monesti pysähdellyt polulle, kun syke on tuntunut tasaisellakin nousevan niin, että olen alkanut hengästyä. Siinä olen katsellut tykkylumisia puita tai jänisten ja hirvien jälkiä. Tai kuunnellut, miten jäinen hirvenjätös rouskuu koirieni hampaissa.
Lumikenkäily on ollut näin viimeisellä kolmanneksella monestakin syystä pitkiä korttelikävelyitä parempi vaihtoehto. Ensinnäkin on käsittääkseni hieman kyseenalaista pysähtyä puskapissalle keskelle lähiötä. Toiseksi, lumikenkäily ei ole läheskään yhtä monotonista kuin tasaisella käveleminen. Askeleita kertyy vähemmän, mikä voi olla armollista löystyneille ligamenteille ja lantiolle: yksipuolista kuormitusta tulee paljon hallitummin. Lumikenkäillessä tulee vaihdeltua suuntaa, kuljettua erilaisilla alustoilla sekä vauhti muuttuu jatkuvasti. Välillä joutuu nostelemaan koipia ihan kunnolla, tekemään korjausliikkeitä, kun meinaa horjahtaa. Ja jos ( = kun) jonkun kerran mätkähtääkin lumeen, on ihan hyvää jumppaa pungertaa itseään ylös. Raskaana ollessa kehon painopiste muuttuu, ja tämän takia tasapainon harjoittaminen vaihtelevassa maastossa tekee hyvää keskivartalolle.
Mutta kuten sanoin, olen tehnyt reittiä metsään hiljalleen ja totuttanut itseäni liikuntamuotoon. Jos lähtisin nyt 39. raskausviikolla ensimmäistä kertaa umpihankeen lähes tunniksi, palaisin takaisin joko totaalisena raatona tai jäisin lepäämään loppupäiväksi kieppiin. Mitään järkeä siinä ei olisi.
Toinen mukava liikuntamuoto on ollut lumitöiden tekeminen. Tosiaankaan koko vastuuta en ole niistä tänä talvena ottanut, toisin kuin viime vuonna, jolloin hankin itselleni maanisessa kolausvimmassa olkapään rasitusvamman. Vaatii muuten aika paljon pontta itseltä myöntää, että täytyy alkaa jättää joitain askareita tai kotitöitä puolisolle. Varsinkin, jos ne olisivat sinänsä ihan mukavia juttuja, kuten nuo lumityöt. Liian uupuneena tai rasittuneena tekemisessä aiheuttaa vaan itselleen hallaa. Tässä kasvatetaan kuitenkin oikeaa ihmistä, joten on varmaan ihan ymmärrettävää, että se vaatii jokusen tovin enemmän sohvan nurkan kuluttamista, kun muutoin.
Pyöräily piti jättää melko aikaisessa vaiheessa pois alavatsan paineen takia. Kuntosaliharjoittelua tai jumppaa olen tehnyt vaihtelevalla motivaatiolla, ja sen alan huomaamaan nyt. Lantion seutu ja jänteet rasittuvat koko ajan helpommin jalkojen päällä tapahtuvasta liikunnasta, ja jos olisin ollut täydellisen optimaalinen liikkuja, olisin tehnyt koko raskausajan napakkaa vastusharjoittelua kahdesti viikossa. Noh, en ollut. Sen sijaan olen painottanut aerobista kuntoa ja nauttinut talvesta niillä tavoilla kuin se on ollut mahdollista. Liitos- tai selkäkipuja ei ole ollut missään vaiheessa, muita vierailevia epämukavuuden tuntemuksia kylläkin.
Koska ajatukset alkavat lipua hiljalleen raskauden päättymistä kohti, olen ehkä antanut periksi myös siinä, että haaveilen kaikesta mitä haluaisin päästä harrastamaan. Kaikista eniten odotan pyöräilykauden alkamista ja vuosi sitten ostetulla gravelillani pitkien lenkkien tekemistä. Tai neulaspoluilla maastopyöräilyä. Tai poluilla koirien kanssa juoksentelua ja kävelyitä. Todella paljon odotan myös omaan kehoon hiljalleen palaamista ja nousujohteista lihasharjoittelua, kun sen aika koittaa. Aikatauluja minulla ei tarvitse olla eikä oikeastaan mitään ennakko-odotuksia tulevasta, koska kaikki voi kuitenkin mennä aivan toisin kuin olen ajatellut.
Joka tapauksessa, tämä ajanjakso ei kestä ikuisuuksia. Laskettuun aikaan on nyt alle kaksi viikkoa, joten uutta kohti mennään väistämättä.
Ja se on ihanaa.
