Mistä puhun, kun puhun terveydestä? Osa 3: mikä tekee sinusta sinut?

Tarjolla filosofinen kysymys: mikä sellainen tekeminen saa sinut tuntemaan itsesi juuri omaksi itseksesi, mikä ei tuota varsinaista hyötyä kenellekään eikä sillä näennäisesti ole mitään arvoa?

 Mitkä ovat sellaisia askareita, puuhasteluita tai ajanvietteitä, mitä huomaat monesti kaipaavasi? ”Kunpa olisi aikaa”, ”ei ole joutanut”, ”onpa sitten mökillä / lomalla / haudassa ihana tehdä sitä ja tätä”. Jos arki hengittäisi, velvollisuuksia ja kiireen tunnetta olisi vähemmän. Mihin tekemiseen voisit uppoutua, kierrokset laskisivat ja minuutit vaihtuisivat tunneiksi melkein huomaamatta?

Mielellään tässä vaiheessa ihan oikeasti mietit. Ei ehkä niitä kaikista isoimpia ja eniten resursseja, kuten rahaa, vaativia asioita, vaan jotain pienempiä. Jos satut olemaan jonkinlainen massikeisari, niin varmaan ne resurssitkin ovat suhteellisia.

En usko, että kovin moni vastaisi spontaanisti istuvansa tietokoneella, selailevansa somea tai katsovansa samoja tv-sarjoja suoratoistona yhä uudelleen ja uudelleen. Ne taitavat olla kuitenkin yleisimpien ajanviettotapojen joukossa aika monella meistä. Joten unohdetaan nyt ne!

Oma listaukseni on jotain seuraavaa:

Ristikoiden (helppojen, joissa on vastaukset) tekeminen. Perinteisen kirjan lukeminen (ei BookBeat tai muu e-kirja). Hyvin sujuvan neuleen neulominen. Hyvistä kaiuttimista tai vastamelukuulokkeista hyvän musiikin kuuntelu. Kirjoittaminen silloin, kun on jotain asiaa. Retkeily ja vaeltaminen.

Listaa voisi jatkaa paljonkin, mutta jätetään nämä nyt tähän. 

Kun elämäntilanteet vaihtuvat, vaihtuvat myös mahdollisuudet käyttää aikaa asioihin, jotka ruokkivat itseä tai minuutta, miksi sitä haluaakaan kutsua. Jos rakentaa identiteetin vain työlle tai vain perheelle, voi se varmaan sopia joillekin. Uskallan kuitenkin väittää, että suurin osa meistä tarvitsee jotain ihan ikiomaa. Sellaista tekemistä, mitä tehdessä tulee olo, että aivot ja sydän saa hengittää.

Miksi se tekeminen ei voisi olla jotain kehittävääkin. Uuden kielen oppimista, taiteen tekemistä tai sen kuluttamista, musiikkiharrastusta. Ihan en täysipainoista opiskelua laittaisi tähän laariin, mutta jotain pienempää kyllä.

Pienet asiat tuntuvat herkästi jäävän arkielämän jalkoihin. Aina on jotain tärkeämpää, joku tarvitsee jotakin, yleisesti ”ei vain ehdi”.

Kiire ja ehtimättömyys on minusta aika kaksipiippuisia asioita. Kiire on tunne, ei fakta. Tekemistä voi olla paljon ja päivät täysiä, mutta silti ei välttämättä ole missään vaiheessa kiire. Joskus taas päivässä on ehkä kaksi hoidettavaa asiaa ja nekin tulee tehtyä ihan päin mäntyjä, koska tuli se kuuluisa hoppu.  

Jostain syystä joskus kiire jää asumaan ja vaikeuttaa päiviä pitkänkin aikaa. Vähintään silloin kaikki, mikä vaatii hiemankin ponnistelua, jää pois päiväjärjestyksestä. Tuttua ja turvallista kiitos. Netflix tai some auki! Tai parhaimmillaan molemmat, niin kumpaankaan ei pysty keskittymään kunnolla.

Ja siis puhun täysin pätevöityneenä kokemusasiantuntijana. Varsinkin nyt, kun omaa ajankäyttöä ei voi ihan millilleen suunnitella haluamakseen: pari elämän osa-aluetta on todella palkitsevia, mutta ihan viimeisen päälle työläitä. Kun ensiksi koittaa päästä jyvälle logaritmeista kahden tunnin ajan (onnistumatta), menee hakemaan lapsen päiväkodista ja vaunujen jarru on rikkoontunut niin, että se hankaa koko ajan takapyöriin ja teitä ei ole aurattu, on olo suhteellisen happoinen. Mitenkäs matalalle sen riman pystyikään asentamaan loppupäiväksi?

Juuri noina hetkinä ne pienet, omaa itseä ruokkivat askareet olisivat niitä kaikista tärkeimpiä lahjoja, mitä itselle voisi antaa. Jos omia pieniä hetkiä ei ole pitkään aikaan ollut, ainakin omasta kokemuksesta olo on kuin ympäristön jyrän alle jääneellä. Sen jyrän alta on pitänyt vetää oma itse sivuun aika syrjällekin.

Mutta sitten kun tulee se aika, että on kaistaa ja mahdollisuus uppoutua siihen omaan, näennäisesti täysin hyödyttömään puuhasteluun, näpertelyyn tai muuhun omaan juttuun, alkaa mieli taas levätä.

Miksi en tee tätä useammin?

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

On erikoista huomata miten pienistä asioista saa iloa ja onnen tunnetta. Toisin kuin ennen. Koska rahaa oli käytettävissä eri tavalla, tuli  osteltua asioita huomattasti pienemmällä...

Olen ollut kova jännittämään. Sykkeen kohoaminen, käsien hikoilu ja levottomuus on hyvin tuttuja tuntemuksia ennen jonkun odotetun asian tapahtumista. Sosiaaliset tilanteet on myös jännittäneet paljon,...

Tämä on hankala aihe. Hankala siksi, että minusta ruoasta ja ravitsemuksesta kirjoitetaan ihan älyttömän paljon ”asiantuntija” -nimikkeellä tai -asemassa ja annetaan ohjausta, vaikka taustalla on...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa 7 vuotta fysioterapeuttina toiminut ja nyt alaa vaihtava 30-vuotias nainen Pohjois-Savosta. Aloitin rakennustekniikan opinnot Savoniassa syksyllä -23.