Mistä puhun, kun puhun terveydestä? Osa 4: uni

Miltähän se tuntuisi, jos unta ja nukkumista ei tarvitsisi sen kummemmin miettiä. Voisi valita työn välittämättä siitä, pystyykö mahdollisiin vuoron vaihtoihin sopeutumaan. Voisi viettää myöhempiä iltoja ystävien kanssa. Voisi käydä iltaisin liikuntaharrastuksissa. Voisi katsoa elokuvaa illalla ilman, että pitäisi miettiä, milloin katselu pitää lopettaa ja jättää loppuosa huomiselle. Voisi välillä olla lyhyemmillä yöunilla ilman, että se vaikuttaisi mielenterveyteen ja mielialaan.

En tiedä miltä sellainen tuntuisi. Sen sijaan tiedän vihdoin miltä tuntuu, kun omia unitottumuksia saa muokattua niin, että ihan joka päivä unirytmi pysyy puolen tunnin heitolla samanlaisena. Arkena tai viikonloppuna. Univelkaa ei kerry ja monesti on hereillä ilman herätyskelloa. Kellon kuuteen mennessä on jo saanut yli kahdeksan tunnin yöunet.

Ja se ei ole tavoiteltavaa minulle sen takia, että aikaiset aamut olisivat jotenkin itsessään parempia, reipashenkisempiä tai “voittajan tunteja”. En keksi mitään typerämpää kuin herätä tarkoituksella aivan liian aikaisin aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen tekemään raskasta liikuntasuoritusta vain sen takia, koska “voittajat” tekevät niin. Minun voittajan tuntini on ihan eri paikassa: edellisessä illassa.

Tiedän myös, miten masentavalta tuntuu joutua olemaan niin kurinalainen asian kanssa, jotka monet voivat ottaa löysin rantein ja vastata ihmettelyihin, kun menenkin jo nukkumaan. Olen kuitenkin listannut itseni kanssa aika selvät plussat ja miinukset, ja univajeen aiheuttavat miinukset potkivat minua takalistoon sen verran tarmokkaasti, että painan pääni tyynyyn leuka rinnassa.

Lapsen myötä elämään tulee käsittämättömän paljon asioita, mutta joitain myös katoaa. Yksi asia, joka saattaa kadota, on mahdollisuus nukkua miten pitkään huvittaa. Meillä herätään joka aamu pääsääntöisesti kuuden ja seitsemän välillä, joskus aiemmin. Eikä siinä mitään, koska olen tyypiltäni selvä aamuihminen, ei se tuota sen kummempia tuskia edellyttäen, että itse olen yhtä säännöllinen.

Useina aamuina minun pitää olla koulussa kahdeksan jälkeen. Se tarkoittaa aamuina, jolloin vien lapsen päiväkotiin, kotoa lähtemistä puoli seitsemän jälkeen. Eli unen loppupää on useina aamuina rajattu johonkin tiettyyn hetkeen ja tähän minulla on rajoitetusti vaikutusmahdollisuuksia.

Lisäksi olen jo vuosia herännyt aikaisin, halusin tai en. Jostain syystä en ole aiemmin kuitenkaan saanut hilattua nukkumaanmenoa riittävän aikaiseksi. Jotenkin se on tuntunut vaikealta, vaikka en ole koskaan yrittänytkään. Enhän minä nyt voi olla nukkumassa jo yhdeksältä?

Mutta jo usean vuoden ajan kun olen ollut vaeltamassa, olen nukahtanut aikaisin. Silloin kun olen maannut teltassa kävelypäivän jälkeen jo kuuden-seitsemän aikaan, olen monesti käynyt unille jo kahdeksan jälkeen. Väsymys on tullut ihan luontaisesti kun on jäänyt lepäämään ja kuunnellut tuulen huminaa. Tai sateen ropinaa telttaa vasten. Pääsisipä jo erälle. 

Kuitenkin aiheeseen palatakseni, ainoa vaihtoehto saada riittävästi unta on: tadaa, mennä aikaisin nukkumaan. Siis oikeasti aikaisin. Jos haluan olla virkeä, jaksaa harrastaa ja pystyä palautumaan, olla mukava ihminen toisille ja olla näkemättä maailmaa harmaan ja mustan sävyissä, on pakko sanoa aika monelle asialle ei. Viime aikoina se on tuntunut ikävämmältä kuin pitkään aikaan, mutta ollut myös hyvin tarpeellista.

Koska stressi ja kuormitus hiipii uneeni aika helposti, heijastuvat elämäntilanteet aina uneen. Hyvä esimerkki tästä oli opiskelun aloitus, kun jouduin sopeutumaan niin moneen asiaan. Olemaan vastakkain tunteen kanssa, että ihan kaikki on täysin uutta. Lapsen päivähoito alkoi ja sitä seurasi hoitoon viemiset ja sieltä hakemiset aikatauluineen. Bussissa piti yhtäkkiä istua lähes pari tuntia päivässä.

Uneen liittyen otin yhteyttä YTHS:ään ja sainkin tarvittavan avun. Uniongelmat ovat terveyshaasteita siinä missä muutkin, joten en halunnut jäädä niiden kanssa yksin. Sen jälkeen sainkin luotua itselleni uusia rutiineja.

Ei ole väliä, onko kyseessä arki tai viikonloppu. Kun kello alkaa olla kahdeksan illalla, alan valmistautua jokailtaiseen kirjan lukemiseen. Yleensä, en aina, olen yhdeksän maissa jo melko lailla kanttuvei. Edellyttäen, että päivä on ollut aktiivinen, olen ulkoillut ja harrastanut liikuntaa, en ole juonut kofeiinia kolmen jälkeen, olen syönyt iltaa kohti sopivan kevyesti ja parhaassa tapauksessa käynyt saunassa. Seuraavaksi paras vaihtoehto on sellainen sihisevän kuuma suihku, jotta kehon omat viilennysjärjestelmät pääsevät käyntiin ja laskevat kehon lämpötilaa.

Makuuhuoneen lämpötila on paras siinä +18 asteessa. Vaikka se tuntuukin siinä hetkessä ikävältä, niin kun peitot ja lakanat on melkein kylmiä, on nukkumisolosuhteet kaikista parhaat. Lämpötilalla on todella suuri merkitys nukahtamiselle ja kuumassa ympäristössä nukkuminen tuntuu mahdottomalta, kuten moni viime kesien perusteella hyvin tietää. Nukahtaminen vaatii kehon lämpötilan laskua ja jos sitä ei pääse tapahtumaan, on nukahtamisen viivästyminen aika todennäköistä.

Tällä hetkellä siis joudun sanomaan monelle hauskalle, piristävälle ja iloa elämään tuovalle asialle ei. Haluaisin pystyä sanomaan kaikkeen kyllä! Mutta rehellisyyden nimissä, ei siihen kukaan pysty lyhyttä aikaa pitempään. Ainakaan jos haluaa tehdä elämässään edes yhden asian kunnolla ja olla polttamatta itseään loppuun. Erilaisiahan me kaikki olemme, ja joidenkin kuminauha on pidempi kuin toisten.

Tietysti tulee aikoja, kun on tehnyt kaiken kuin oppikirjasta, mutta silti nukkuminen tuottaa vaikeuksia. Sitä turhauttavampaa se tietysti on. Ainakin voin silloin ajatella, että olen tehnyt itse kaiken minkä pystyn. Onneksi tässä vaiheessa näiden asioiden kanssa rämpineenä voin todeta, että vaikka olisinkin kuinka väsynyt, tulee vielä se päivä, kun olen taas virkeä. Vaikka se ei saata sillä hetkellä siltä tuntuakaan.

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Tällä viikolla lapseni syntymästä tuli kuluneeksi puoli vuotta. Päivä ei ollut sen kummempi kuin mikään mukaan, itse asiassa päivät muistuttavat kovasti toisiaan nykyään. Vauvalle tietysti...

Pötköttelin tänään Sylvin kanssa sängyssä aamusella. Mihinkään ei ollut kiire, vauva naureskeli ja hymyili ja nojaili käsivarsiin vatsalla ollessaan. Tänä aamuna herättiin jostain syystä 6.15...

Vauvani on nyt neljän kuukauden ikäinen. Tässä kesä-heinäkuussa fyysinen palautuminen on ottanut selvän harppauksen eteenpäin. Olen voinut kokeilla uusia lajeja, kuten ratsastusta, kevyttä juoksua ja...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa 7 vuotta fysioterapeuttina toiminut ja nyt alaa vaihtava 30-vuotias nainen Pohjois-Savosta. Aloitin rakennustekniikan opinnot Savoniassa syksyllä -23.