Tekstin väleihin on laitettu kysymyksiä, joita olen pohtinut yhdessä naisasiakkaideni kanssa viimeisen viikon aikana. On siihen muutama muukin kysymys mahtunut, mutta mennään näillä.
Naistenpäivä! Se saa vuosi vuodelta enemmän huomiota, mikä on mielestäni pelkästään positiivista. Useimmaille se ei varmaan käytännön tasolla näy mitenkään, toiset saavat ehkä pieniä tai isoja muistamisia läheisiltä joko spontaanisti tai hienovaraisen muistutuksen jälkeen.
Se, miten tuo yksi päivä kuitenkin vaikuttaa, on se, että naiseuteen liittyviä erityiskysymyksiä mietitään ja niistä puhutaan hieman enemmän. Se on mielestäni päivä, joka korostaa tasa-arvon kysymystä ihan asiaankuuluvasti. Soraääniä kuuluu tietysti, mutta se kuuluu kaikkeen keskusteluun.
Miten alaraajavamman ja sairasloman jälkeen pystyy palaamaan siivoojan raskaaseen työhön? Tarvitseeko normaalisti yhden työpanokseen lisäkäsiä, kun jalka ei välttämättä kestä työn vaatimaa pitkää rasitusta?
Kuinka tyytyväiseksi itsensä voi kokea, kun on saanut motivoitua itsensä suunnitelmalliseen lantionpohjan harjoitteluun, ja virtsankarkailu on vähentynyt ja EMG-mittauksissa lantionpohjan tulokset on kaksinkertaistuneet ja toimintakyky selvästi parantunut?
Millaisia muutoksia monikkoraskaus on kehossa aiheuttanut, ja onko mitään takeita siitä, että maha palautuu sellaiseksi, kuin se oli ennen raskautta?
En ole mitenkään erikoistunut naisten hoitoon tai terveyteen, tai en ajattele sitä niin. Asiakkaina on kaikenlaista ikä- ja sukupuolihaitarin päistä ja välistä. Lantionpohjan fysioterapiassa asiakkaat ovat kuitenkin olleet tähän mennessä pelkästään naisia.
Sitä ei voi mitenkään välttää, että naisten terveyteen liittyy tiettyjä ominaisseikkoja. Jotkut asiat ovat universaaleja ja unisex-mallia, mutta se, missä absoluuttista tasa-arvoa ei ole saavutettavissa, on lapsen saamisesta aiheutuvat kehon muutokset äideille. Myös kuukautiskierron aiheuttamat vaivat sekä esimerkiksi endometrioosi ovat asioita, jotka koskevat vain toista sukupuolta. Miesten terveydessä on tietysti omat erityiskysymyksensä.
Esimerkiksi kivun kokemiseen naissukupuoli pääsee käsiksi säännöllisesti teini-iästä lähtien, mikäli kuukautiskiertoon kuuluu säännöllisesti kivuliaampia vaiheita. On pitkälti vanhemmista ja todennäköisesti kouluterveydenhuollosta kiinni, millaisen mallin nuori oppii suhtautumisessa näihin kipuihin. Jos nuori saa mallin, jonka mukaan kivut tavallaan kuuluvat naisena olemiseen ja ne on vain kärsittävä, kuten kuulemma myös kauneuden tähden, ollaan luomassa aika lujaa pohjaa tämän tyyppiselle katsontakannalle. Vähän tulee pohdittua, yrittävätkö tytöt kärsiä kipunsa reippaasti hymy naamalla, vaikka tuntuu, että alavatsalla on tulta ja tappuraa. Reippaus on kuitenkin se, josta kehutaan ja joka on hyväksyttyä.
Miten sukupuolielämän voi aloittaa synnytyksen jälkeen, kun limakalvot on kuivat, vuotavat ajoittain verta ja lantionpohjassa on kipuja?
Millä tavalla pitäisi liikkua, kun alaraajan nivelsidevamman kuntoutuminen on vielä kesken, ja edessä on tulossa leikkaus, tällä kertaa keskivartalon alueelle?
Miten pitäisi suhtautua, kun näyttää siltä, että raskaus ja synnytys on saattaneet jättää parantumattomia oireita lantion seudulle synnytyskomplikaatioiden seurauksena?
Lohdutuksen ja empatian toivominen ja kaipuu eivät ole voiman ja vahvuuden vastakohtia.
Kivun kokeminen ja kärsiminen ovat eri asioita. Kuukautiskipuja ei aina voi poistaa eikä maagisesti parantaa. Kivun kokijalle on kuitenkin tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka yrittävät tarpeen vaatiessa auttaa, eikä kivun kokemusta tarvitse muiden takia peitellä. Jos mennään hieman ylemmäs ikäportailla, esimerkiksi endometrioosi ja siitä aiheutuva tilapäinen työkyvyttömyys on asioita, joihin toivon, että jonain päivänä kukaan ei enää kohtaa vähättelevää suhtautumista vaikka työterveyden toimesta. Vähättely lisää häpeää ja yksinäisyyttä, joka on omiaan pahentamaan kivun kokemusta.
Naiseuteen liittyvä kipu tiivistyy varmaan parhaiten synnytyssaliin. En tiedä, onko oikeasti niin, että naiset kestävät jollain tavalla kivua paremmin. Mielipiteitä ja vitsailuja aiheeseen liittyen tiedän sen sijaan useitakin. Siinä tapauksessa uuden elämän maailmaan saattamiseksi kivun kokeminen on välttämätöntä.
Moni naisterveyteen liittyvä asia menee sinne ns. intiimiasioiden puolelle. Toisille näistä asioista on helpompi puhua, toiselle vaikeaa. Merkityksellistä se on silloin, jos häpeä estää hakeutumasta hoitoon ongelmien takia. Pieni ääni päässä saattaa sanoa, että eihän tässä nyt mitään ole, turhaan ruikutan ja saattaa ehkä hieman nolostuttaakin. Ongelmat saattavat jatkaa kasaantumistaan.
Miten stressaaminen, huono palautuminen ja purentavaivat liittyy lähes päivittäin haittaavana ilmenevään niskakipuun?
Millä tavalla sektioarpea pitäisi alkaa käsittelemään, ja miten sen parantumista voi arvioida?
Vaikka on mukava ajatella, että nykymaailmassa ollaan moderneja ja suvaitsevaisia, on suvaitsevuudellakin selvät rajat. Monesti yleinen avoimuus loppuu jonnekin kuukautisvaivojen ja ulosteenkarkailun paikkeille. Siellä on yllättävän hiljaista. Lähes yhtä hiljaista kun vessassa, jossa kuukautissuojan käärepaperia koitetaan avata milli kerrallaan, jotta rapinaa ei kuulisi. Tämä ei ole yksilön vika tai syy, vaan ympäristön aiheuttama vallitseva ilmapiiri ja siihen mukautumista.
Mutta nyt te, jotka uskallatte puhua. Luottakaa siihen, että teitä kohti on olemassa monia kymmeniä ihmisiä, jotka käyvät samanlaisia asioita läpi. He saa vertaistukea siitä, että sinä olet avoin.
Tästä tulikin yksi kovemman luokan nainen mieleen, mutta tämä ystävä tietää kyllä, kenestä puhun.
