Opintojen kolmas viikko on nyt meneillään. Ensimmäiset infopäivät menivät tutustuessa käytäntöihin ja kulkiessa kampuksen käytäviä täysin tietämättä missä on. Sen jälkeen rakennustekniikan opiskelu alkoikin ihan ilman jarrutteluja.
Tällä jaksolla ohjelmassa on matematiikkaa, piirtämistä ja mallinnusta kahdella eri ohjelmalla, pientalosuunnittelua, geotekniikkaa, rakennusmateriaalioppia ja kemiaa. Yhdet geotekniikan labraharjoitukset on ehtinyt olla, toiset ovat ohjelmassa ennen syyslomaa.
Pääasiassa kaikki on lähtenyt rullaamaan hyvin. Revitin ja AutoCadin, eli piirtämis- ja mallintamisohjelmistojen, käyttö vaatii tietysti koko ajan melko tarkkoja ohjeita, mutta on lopulta aika hauskaa, kun tajuaa mitä pitää tehdä. Revitillä mallinnetaan omakotitaloja ja Cadilla on tähän mennessä tehty yleisiä piirtoharjoituksia, eli erilaisia kuvioita. Pientalosuunnittelun kurssille piirsin kotitalon osan pohjapiirustuksen Cadilla. Ihan kaikki asetukset ja säädöt ei ole vielä muistissa, mutta jonkinlaiset tiedoston sain palautettua.
Geotekniikan labratunneista tykkäsin todella paljon. Pöydällä oli ämpärillinen maa-ainesta, jota tutkittiin kolmella eri menetelmällä. Parin tunnin tutkimusten jälkeen voitiin todeta, että hiekkaämpäri oli maalajiltaan liejuista hiekkaa. Menetelmät ovat tässä vaiheessa tietysti suht yksinkertaisia, mutta oli silti labratöiden nopeatempoisuus ja päätelmien tekeminen oli niin mukavaa vaihtelua, että aika kului hetkessä.
Kaikki hyppytunnit olen käyttänyt kurssitehtävien tekemiseen. Jos tunnit on alkaneet kymmeneltä, olen mennyt tekemään harjoituksia koululle yhdeksän aikaan. Menemisiä ja tulemisia rytmittää lapsen päivähoidon aikataulut, joten kalenterissa on melko tarkkaan merkitty viennit, menot ja haut vähintään kahden viikon päähän. En edes yritä muistaa enempiä aikatauluja kuin tämän ja seuraavan päivän.
Heti opintojen alkuun olen päässyt käsiksi henkisesti isoimpaan kynnykseen, eli matematiikkaan. On pitänyt myöntää, että siinä on asia, jossa en tällä hetkellä ole kauhean hyvä. Tai en ainakaan automaattisesti muista asioita, joita olen opiskellut viimeksi 12 vuotta sitten. Miten jossain voisi olla hyvä, jos sitä ei ole harjoitellut?
Jokaisen annetun tehtävän olen kuitenkin tehnyt vähintään opettajan avustuksella: muutamana päivänä viikossa voi mennä iltapäivällä luonnontieteiden selviämisasemalle, joka on eräänlaista yksilöllistä tukiopetusta. Tiistaisin olenkin tehnyt siellä maanantaina annetuista tehtävistä noin puolet, ja jatkossa varaan vielä tunnin lisää aikaa siellä laskemiselle.
Koska asun 20 kilometrin päässä koulusta, sellaiset koulunjälkeiset aktiviteetit eivät ole ihan samalla tavalla toteutettavissa kuin vaikka keskustassa asuessa. Ryhmässä olisi hyvä laskea ja tehdä harjoituksia, mutta käytännössä sen toteutus on sen verran haastavaa, että olen mennyt suosiolla hakemaan neuvot vaihtuvilta opettajilta. Eikä kaikki tietysti ole mitenkään tervanjuontia ollut, päinvastoin: keskittyminen laskuihin on ollut todella mielekästä. On saanut keskittyä kaikessa rauhassa yhteen asiaan ja aina lopulta saanut jonkinlaisen onnistumisen kokemuksen.
Pientä tottumattomuutta matematiikan vaatimaan aivotyöhön vaikuttaa olevan, olen toistaiseksi jäänyt aikamoisille kierroksille tehtävien laskemisen jälkeen, ja minun on ollut hyvin vaikea rauhoittua. Siinä auttaisi täydellisesti leppoisa hyötyliikunta kotiin, mutta etäisyyden takia en ole toistaiseksi kulkenut pyörällä kouluun. Toistaiseksi köröttelen bussilla ja koitan epätoivoisesti saada kroppaa rauhoittumaan.
Ihan jo alussa voin sanoa, että omalla kohdallani en voi mitenkään verrata fysioterapian opiskelua näihin opintoihin. Nyt tiedän, että jos en todella tee parastani päästäkseni mukaan kurssien sisältöihin, jään auttamatta kelkasta. Eikä siinä mitään. Olen miettinyt näin opintojen alussa sitä, miten helposti sitä tulee valittua kaikessa se itselle tuttu ja helppo vaihtoehto. Hyvin monella elämän osa-alueella ei ole oikeasti riskiä, että epäonnistuisi, koska valinnan on tehnyt itselleen sopivalta mukavuusalueelta. Tämän tutkinnon valitessani taisin hyväksyä sen, että on ihan oikeasti mahdollista, että en pärjää. Epätodennäköistä, koska kyseessä ei ole ydinfysiikka tai aivokirurgia, mutta mahdollista.
Hoenkin itselleni, että juuri tässä hetkessä riittää, kun yritän harjoitella sitkeästi, vaikka koko ajan asia vaihtuukin uuteen enkä ehdi juuri nautiskella opitusta asiasta. Pitää vaan vielä koittaa keksiä jotain lyhyitä hengähdystaukoja päivään, koska toistaiseksi kuljen pitkin päivää melkoisissa kaasuissa aivojen savuamisen vuoksi. Ja noudattaa edelleen esikoululaisen nukkumaanmenoaikoja.
