Tunsin ensimmäisen kerran kivun olkapäässäni pieninä heijasteina ehkä puolitoista vuotta sitten. Olin muistaakseni palannut fysioterapeutin töihini ja puolivuotiasta vauvaa piti sylitellä ja kannatella paljon. Toden teolla ongelma iski naamalle, kun aloitin työt huoltoasemalla. Tiskauskorien nostelu ja siirtely ja muu keittiön työ oli aika fyysistä. Jos olisin aloittanut työt heti fysioterapeutin manuaalisen työn jälkeen, en olisi ehkä huomannut mitään koska käsillä tekeminen piti tietyn rasitusasteen koko ajan olkapäissä ja hartioissa.
Kipu alkoi yleensä työvuoron aikana ja oli ärsyttävää vuoron jälkeen. En kuitenkaan noteerannut asiaa sen kummemmin, vaikka tiesin jo työvuorolistan nähdessäni, että kohta repii hartiaa.
Vaiva oli se verran ailahtelevaa ja provosoitui juuri tietyntyyppisestä rasituksesta, että kuten sanoin, en tehnyt asialle mitään. Lisäksi olin töissä maksimissaan 4 päivänä viikossa, yleensä kolmena, joten vaiva ei ollut koko ajan läsnä.
Kesän tein porrassiivoojan töitä. Siellä porraskaiteiden pyyhkiminen rappuja mopatessa muodostui rasittavammaksi liikkeeksi ja aloin hiljalleen hyväksyä, että tämä asia pitää ottaa pöydälle jossain vaiheessa. Olin kuitenkin aloittamassa opintoja ja aika paljon oli tapahtumassa, joten elelin kivun kanssa ja tein töitä.
Syksyllä sain asialistalleni univaikeudet, opintojen aloituksen, istumisen määrä moninkertaistui, aloin kantaa reppua hartioilla ja olin psyykkisesti kovilla. Samaan aikaan seurana oli ensimmäistä kertaa ikinä pitkäaikainen tuki- ja liikuntaelimistön kipu. Hartiaa juili, korvaa särki, kipu vaihtoi paikkaa tylpästä terävään ja paikallisesta laaja-alaiseen. Iltaisin en voinut nukkumaan mennessä olla kipeän olkapään päällä. Ongelma oli pahimpana 1-2 kuukautta. Kun olin saanut uniasiat jotakuinkin kuntoon ja niihin apua, totesin, että nyt tämä pitää ottaa tosissaan.
Ensimmäisen kuukauden, ylikin, etsin sopivia liikkeitä ja kuormituksen tasoa. Jossain vaiheessa kaikki sattui, joten sitten valitsin liikesuunnat, jotka sattuivat vähiten. Kivutonta olkapään voimaharjoitusta ei ollut.
Ymmärrettävä ajatusketju olisi pysytellä koko ajan jossain tietyllä koetulla kivun voimakkuudella (miten sen sitten määrittelisikään) harjoitellessa. Olisi todella helppoa ajatella, että olkapäätä pitää säästää ja kuulostella ja tehdä jotain kevyempää. Jos olisin tehnyt näin, rakenteen sietokyky olisi laskenut entisestään, se olisi heikentynyt, minusta olisi tullut entistä neuroottisempi kehoni ja olojeni kuuntelussa ja analysoinnissa ja kuntoutumista olisi saanut siksi odottaa pitkään.
En oikeastaan ajatellutkaan mitään liikkuvuus- tai kuminauhaharjoituksia ihan alun jälkeen. Ajattelin, että tarvitsen kykyä tuottaa voimaa olkapäällä, koska vaikkapa ne tiskikorit ei nouse hyllyltä venytyksillä. Koska etu- ja yläsuunnan liikkeet olivat hankalimpia, tein liikesovelluksia sivu- ja takasuuntaan. Alussa kyllä provosoin oiretta turhan paljon, mutta koska vaiva ei ollut minulle tuttu, en voinut tietää. Oli vain pakko kokeilla mikä provosoi oireita vain sen verran, että loppupäivä ei ole ihan kamala tai huominen päivä mene pilalle.
Tein olkapäille harjoituksia noin kolmesti – kahdesti viikossa muun salitreenin yhteydessä. Erilaiset vipunostot eri alkuasennoissa (maaten, etunojassa, pystyssä) ja pystypunnerrus nojallaan olevalla tangolla (landmine press) olivat tärkeimpiä liikkeitä. Taljoilla tein joitain vetoja takaolkapäälle ja sivuille.
Tätä rataa olen jatkanut nyt nelisen kuukautta. Kuormia olen voinut alkaa nostaa tämän vuoden puolella ja seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla ihan perinteistä pystypunnerrusta, mistä en voinut kuin haaveilla viime vuoden lopulla.
Yrityksen ja erehdyksen, psyykkisen kuorman vähenemisen, unen määrän lisääntymisen ja ihan vaan päätöksen tekemisen myötä hartia vaivaa enää hyvin harvoin. Mitenkään täysin kuivilla vesillä en ole, koska neljässä kuukaudessa ei ehdi tapahtua mitään massiivista voiman kehittymistä ja kudosten sopeutumista, ja olen voinut valita kuormituksen toistaiseksi itse. Kun aloitan kesätyöt infran kunnossapidossa, en voi valita mitä teen. Olkapään pitää kestää kaikkea. Tuleva työ onkin kaikista isoin syy jatkaa harjoittelua progressiivisesti ja kokeilla haastavampia liikesuuntia.
On erikoista, mitä kaikkea pitkäaikaisen kivun kanssa eläminen saa pyörimään päässä. Huomasin ainakin itsessäni, että minusta tuntui epäreilulta, että minua sattuu ihan tavalliset asiat. Ihan kuin joku olisi luvannut minulle joskus, että elän kivutonta elämää aina tai joku olisi velkaa sen, että vie kipuni pois.
Tällaisen ongelman osuessa kohdalleni en voinut myöskään ajatella, että en olisi tiennyt mitä pitää tehdä. Olen auttanut niin montaa olkapääoireista juuri mekaanispainotteisissa vaivoissa, että en osannut ajatella hakevani keneltäkään apua. Kukaan muu ei tekisi harjoittelua puolestani. Minulta kuitenkin meni se vajaa vuosi, että aktivoiduin asian kanssa.
Joten nyt kun töiden alkuun on kaksi ja puoli kuukautta, tavoitteena on kehittää olkapäiden ja koko ylävartalon suorituskykyä niin, että kapasiteettia on sitten jatkossa laajemmin. Prioriteettina olkapäiden harjoittelua täytyy pitää luultavasti ainakin vuoden ajan. Jos jollain on se kuuluisa pikavoitto takataskussa, sekin kelpaa. En kuitenkaan pidätä hengitystäni.
