Kun raskaustoiveet alkoivat voimistua, aloin jo silloin miettimään muutoksia omiin liikuntatottumuksiin ja arvioimaan, että mitä kaikkea pitää jättää pois tai modifioida. Liikunnan poisjättämiseen pakottavia syitä voisi tulla minusta riippumattomista syistä, ja silloin pitäisi toimia prioriteetit edellä. Tällainen lähtötilanne ei välttämättä kosketa kaikkia, mutta itse odotin vaan kaikkea mielenkiinnolla.
Raskauden alkuvaiheessa liikkumiseen vaikuttavat isoimmat tekijät olivat etova olo ja voimakas uupumus. Tietysti siinä vaiheessa oli vielä kesä kuumimmillaan, ja lämmönsieto oli vähän niin ja näin. Muistan vetäytyneeni sohvan pohjalle työpäivän jälkeen, ja jääneeni sinne horrostamaan monina päivinä. Joinakin kertoina viikossa sain kammettua itseni koirien kanssa lyhyelle lenkeille tai tekemään lyhyen jumpan.
Poikkeuksetta noiden kertojen jälkeen oloni oli parempi, vaikkakaan ei mikään Duracell. Onneksi e itarvinnut.
Olin periaatteessa tiennyt, että väsyneenäkin kannattaa yrittää tehdä jotain ja vaikka lopettaa, jos vointivaan huononee. Kaikkiinhan tämä ei päde, vaan joskus uupumus pitää kertakaikkiaan levätä pois riittävän pitkän aikaa. Väsymyksen yli oli todella vaikea kurottaa, mutta silloin kun sen pystyi tekemään, oli siitäsitten kiitollinen itselleen.
Yksi syy koittaa pysyä liikkeellä oli lähestyvä vaellus Halti-tunturin ympäristössä. Kävelyä oli suunnitellusti noin 75 kilometriä ja aikaa oli varattu max. viikko. Suurin huolenaiheeni oli sillä reissulla riittävä syöminen, koska pienikin nälkä muuttui tuossa vaiheessa välittömästi todella etovaksi oloksi ja heikotukseksi. Myös päivien rasitus hieman mietitytti, mutta ensimmäisen kolmanneksen puolivälissä maha ei vielä haitannut rinkankantoa eikä muutenkaan rajoittanut mitään. Vaellus alkoi vesitasolennolla reitin ääripäähän, joten koneeseen kun nousisi, niin enää ei voisi perua.
Olen vaeltanut useita kertoja pitkiä matkoja erämaassa enkä ollut liikkeellä yksin. Kysyin lähtemiseen lääkärin ja neuvolan terveydenhoitajan kannan ja olin itsekin varma, että haluan ja pystyn lähtemään.
En tiedä olinko edes yllättynyt lopputuloksesta. Lapin taika on itselleni jo koettu asia, ja se kävi toteen tälläkin kerralla: voin kaikista parhaiten ensimmäisen kolmanneksen aikana siellä tunturissa yöpakkasissa, lumisateessa ja kovassa tuulessa. Etovuutta ei ollut yhtään, kävelymatkat oli siihen maastoon normaaleita 10-20 kilometriä ja ruokahuoltokin oli riittävän hyvin mietitty. Ehkä välipaloja meni enemmän kuin normaalisti. Toki vaelluksen aikana menin ehkä muutenkin ohuessa yläpilvessä, koska minua kosittiin Halti-tunturin päällä. <3
Kun pahoinvointi alkoi helpottaa ensimmäisen kolmanneksen lopussa, tulivat liikunnan tielle uudet haasteet, nimittäin mielialan muutokset. Olin tuohon aikaan äärimmäisen stressaantunut mikä vaikutti myös liikuntamotivaatioon. Ainoa asia, mikä tuntui mielekkäältä, oli viilenevässä syysilmassa koirien kanssa metsälenkkeily ja satunnainen pyöräily. Kuntosalille en pystynyt ja halunnut jostain syystä mennä, mutta olin todella onnellinen, että pääsin taas liikkumaan luonnossa lähes kuten ennen.
Hormonien heittely aiheuttaa yksilöllisiä oireita. Itselleni juuri erilaiset huolet muuten kuin raskauteen liittyen tekivät olon aika tukalaksi. Lisäksi koin huonoa omatuntoa siitä, että en pystynyt liikkumaan omasta mielestäni “oikealla tavalla” ja mielialani laski siitä entisestään. Suorittajaosastolta soitellaan, moi.
Onnekseni sekin oli vain vaihe. Kun toinen kolmannes eteni kohti puoliväliä, naksahti aivoissani jotain ja pääsin taas tuttuihin rutiineihin kiinni. Aloin käydä kuntosalilla ja kokeilla itselleni sopivia harjoituksia ja kokonaisuuksia, aloin käydä uimassa, kävelin enemmän ja viimeisimpänä aloitin polkemaan sisäpyörällä. On mahtava tunne, kun huomaa, että on todella monia asioita mitä voi vielä tehdä ja mistä saa sitä koukuttavaa hyvää oloa.
Vasta nyt (kirjoittaessa rv 23) raskauden puolivälin ohittamisen jälkeen on alkanut tuntua, että on taas samalla tavalla tarmoa, intoa ja toisaalta herkkyyttä hidastaa tahtia tarpeen vaatiessa. Kun ne voimavarat on saatu, on ihan eri tilanne saada itseään liikkeelle kuin vaikeammissa vaiheissa. Silloin uupumuksessa tai toisaalta alhaisessa mielialassa pystyi kyllä noteeraamaan, että olisi hyvä liikkua (ja itse olin varmaan tavallistakin kriittisempi asian suhteen), mutta aloittaminen oli aivan äärimmäisen vaikeaa. Siispä, jos on yksikin keino pysyä liikkeessä oman tason mukaan, kannattaa koittaa pitää siitä kiinni. Jonkun kerran voi myös kokeilla hieman väkisin kiskoa itseään ja katsoa mitä tapahtuu. Jos vointi huononee, on selvää, että silloin täytyy levätä. Saattaa kuitenkin olla, että pieni liike olisi juuri sitä mikä tekisikin hyvää.
