Kun synnytys lähenee, on tyypillistä kaivaa lähestyvästä tapahtumasta tietoa ja muiden kokemuksia. Synnytykseen valmistautumista suositellaankin, ja etenkin vulvodyniaa sairastaville se olisi hyödyllistä.
Vulvan kiputiloista kärsivillä on tarve saada tietoa kivun ja oireiden lievityksestä niin raskauden ja synnytyksen aikana kuten myös synnytyksen jälkeen. Synnytyksessä kipuoireiden voimistuminen voi pelottaa sekä mahdolliset repeämät ja jo olemassa olevien kipuoireiden voimistuminen voivat hyvinkin aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja tehdä odotusajasta kuormittavaa aikaa. (Smith et al. 2018.)
Näiden oireiden hoitoon raskauden aikana tapahtuva keskustelu, ohjaus ja neuvonta olisi terveydenhuollon puolelta erittäin tärkeitä interventioita raskausajan ja synnytyksen helpottamiseksi ja pelkojen lievittämiseksi. On viitteitä siitä, että näihin tavoitteisiin ei kuitenkaan aina päästä: psykologisia menetelmiä ja itsehoidon ohjausta suositteli synnytyshenkilökunnasta vain 24 % ja valmistavia toimenpiteitä (preparations) vain 14%. (Smith et al. 2018.) Tämä tutkimus oli kanadalais-yhdysvaltalainen, joten suoria johtopäätöksiä ei voi millään vetää koskemaan suomalaisia naisia ja heidän saamaansa hoitoa. Joka tapauksessa luvut ovat mielestäni aivan kamalia.
Vulvodyniadiagnoosin saamiseen voi kulua pitkiä aikoja. Kuten muissakin kroonisissa kiputiloissa, terveydenhuollon tietämys aiheesta voi vaihdella ja valitettavasti myös vulvodyniaoireiden kohdalla voi joutua kohtaamaan vähättelyä. Tämän on todettu aiheuttavan turhautumista ja potilaalta voidaan vaatia huomattavan paljon oma-aloitteisuutta diagnoosin saamiseksi ja esim. oikean lääkärikontaktin löytämiseksi. (Johnson et al. 2015). Jos potilashistoriassa on kohtaamattomuutta ja diagnoosia on voinut olla vaikea saada, herää ajatus, kuinka hyvä luottamus raskaudenaikaiseen ohjaukseen ja neuvontaan näillä naisilla on?
Smithin (2018) tutkimuksessa yleisimpiä hoitohenkilökunnan (synnytyslääkärit n=48, kätilöt n=33) tapoja huomioida synnyttäjän vulvodynia oli pitää toimenpiteet minimissään (54 % lääkäreistä, 82 % kätilöistä). Yksityiskohtaiset toimenpiteiden selitykset ja keskustelu oli n. 20 % prosentin mielestä tarpeellisia vulvodyniaa sairastavan kohdalla. Aikaisen epiduraalin käytön kannalla oli lääkäreistä 58 % ja kätilöistä 42 %. Jos taas katsotaan synnytyksen jälkeistä aikaa, niin vulvodyniaa sairastaville synnytyksestä ja raskausajasta palautumisen takaamiseksi fysioterapiaa suositteli synnytyslääkäreistä (n=28) 14 % ja kätilöistä (n=10) 30 %. Tutkimus oli pieni, joten yleistäminen ei oikein onnistu. Voi vain toivoa, että Suomessa luvut ovat toisenlaisia. Toki vaikka olisivatkin, niin pelkkä suosittelu ei riitä, jos julkista palvelua ei ole kaikkialla tarjolla. Meitä yksityisen puolen osaajia kyllä on, mutta kaikilla ei ole resursseja tulla vastaanotolle.
Jos pohditaan tarkemmin keskustelevaa hoitoa ja ohjausta ja neuvontaa raskausaikana, on Suomessa mahdollista päästä neuvolan lähetteellä synnytyspelkopolille keskustelemaan. Synnytysvalmennuskäytännöt ovat vaihtelevia, ja vulvodyniaa sairastava odottaja ei välttämättä saa tavanomaisesta valmennuksesta riittävää informaatiota omaan tilanteeseensa. Tällöin asian voi ottaa puheeksi neuvolassa, jolloin voi saada lähetteen synnytyspelkopoliklinikalle. Siellä räätälöidään yksilöllinen hoito odottajan tarpeen mukaan: kuinka monta käyntiä on tarpeen, onko käynnit kätilön vai lääkärin vastaanottoja tms. Tietenkään kukaan ei voi taata, että käynnit lievittävät kaikki huolet ja pelot, ja silloin hoitavan henkilökunnan kanssa tehdään niin hyvä synnytyssuunnitelma kuin on mahdollista. Jo pelkkä tieto siitä, että kaikki synnytyksessä mukana olevat henkilöt ovat tietoisia tilanteesta, on monesti helpottava.
Lopulta olemme itse vastuussa siitä, kuinka haluamme itseämme kohdeltavan ja hoidettavan. Mikäli tulee tunne, että vaikkapa pelkopolilla ei saa yhdeltä ammattihenkilöltä oikeanlaista tukea tilanteeseensa, on aina potilaan oikeus ja velvollisuus pyytää vastaanottoa jollekin toiselle henkilölle. Joskus kemiat eivät vain kohtaa, ja on aivan kaikkien etu, että odottaja saa mahdollisimman hyvän synnytyskokemuksen. Ja aivan kuten kivuton elämä ei ole yhtä kuin onnellinen elämä, ei myöskään hyvin kivulias synnytys ole välttämättä huono kokemus. Etenkin, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka kannattelevat.
Yhteenveto: näiden muutaman läpikäymäni tutkimuksen perusteella vulvodyniaa sairastavilla alatiesynnyttäjillä voi siis olla suuremmalla todennäköisyydellä postpartum-kipuja kuin terveillä verrokeilla, mutta koska esim. hedelmöittymisen aikaisia kipukokemuksia ei ole mitattu, ei voi sanoa suoraan, että synnytys aukottomasti olisi lisännyt kipuja. (En kahlannut koko tietokantaa läpi, myönnän erehdykseni jos sellaisesta löytyy näyttöä.) Näiden tutkimusten perusteella vulvodynia lisää selvästi psykososiaalisen tuen tarvetta eikä kroonisten vulvan kipujen aiheuttamia erityispiirteitä tunnisteta riittävän selvästi. Lantionpohjan fysioterapiaa suositeltiin hyvin satunnaisesti raskausajan ja postpartum-ajan tukemiseksi.
Lopuksi on hyvä muistaa, että Suomessa kaikilla on oikeus valita oma synnytystapansa. Kaikki tavat synnyttää ovat yhtä hyviä.
