Karhunkierros yksin toukokuun lopulla

Minulla oli tiedossa yksi tyhjä viikko 29.5. alkaen, 5.6. aloittaisin kesätyöt. Mieheni isyyslomat alkoivat samana päivänä, joten tiedossa oli mahdollisuus päästä kotoa pois hieman pitemmäksi aikaa. En päässyt vaeltamaan viime kesänä, koska meille syntyi vauva maaliskuussa -22. Nyt oli vihdoin hetki lähteä!

Karhunkierros oli sopivan etäisyyden päässä, mutta kuitenkin sen verran pohjoisessa, että juomavedet sai virtaavista vesistä ja upeita maisemia olisi tiedossa. Jos Karhunkierros täytyy kokea ainakin kerran elämässä, se hetki olisi sitten nyt.

Tekstin kuvat on galleria-muodossa, eli klikkaamalla pientä kuvaa ne avautuvat isommaksi.

Ajoin omalla autolla Rukalle ja varasin bussilipun Rukalta Ristikallion pysäköintialueen lähtöpisteelle. Koska kausi oli vasta aluillaan, päivässä kulki vain yksi bussiyhteys ja koko viikolla vain muutamia. Muut vaeltajat jatkoivat matkaa Hautajärven lähtöpisteeseen, josta reitille kertyisi matkaa 82 kilometriä Ristikallion 72 kilometrin sijasta. Ristikallion reitti liittyi Hautajärveltä tulevalle reitille noin 10 kilometrin jälkeen.

Ristikallio – Runsulampi 15 km klo 13-17

Ensimmäisenä päivänä tiedossa oli helppokulkuista, osittain soratettua, polkua. Maasto oli pääasiassa vanhaa metsää, ja hienoimpana kohokohtana oli varmasti itse Ristikallion maisemat (joista en tietenkään ottanut muuta kuin videoita).

Kaikki reitin riippusillat oli tukevia ja sellaisia, ettei pohjasta nähnyt alas. Olin miettinyt koirani mukaanottoa, mutta se jäi, kun en tiennyt miten noutajani uskaltaisi kulkea siltojen yli. Paljon koiria kuitenkin näkyi reitillä, ainakin lapinkoira, labbis ja mäyräkoiria 🥰 Tupiin sai ottaa koiran, jos se sopi muille siellä majoittuville.

Leiripaikkana oli Runsulampi. Nimi oli vähän harhaanjohtava, koska joki virtasi vieressä. Paikassa oli laavu ja nuotiopaikka. Joessa pääsee hyvin myös peseytymään, nyt oli vähän liian vilakkaa minulle joten vedin hattua syvemmälle päähän. Hiiriä vilisteli siellä sun täällä varvikossa.

Runsulampi – Ylikota 25 km klo 9-17

Toisen päivän alustava suunnitelma oli kulkea Runsulammelta Jussinkämpälle noin 20 kilometrin matka. Sääennuste näytti kuitenkin seuraavalle päivälle sadetta ja vaeltajassa oli intoa kuin pienessä kylässä. Otin siis tavoitteeksi jatkaa Ylikodalle saakka jos päivä sujuisi hyvin.

Ajoitin lähtöni täydellisesti: 09.57 olin kolkuttelemassa kymmeneltä avautuvan Oulangan luontokeskuksen ovia painavasta syystä.

Jos kesken vaelluksen on tarjolla possumunkki ja kaakaota, tämä kulkija ei kieltäydy. Tuo munkki oli varmasti paras mitä olen syönyt! Ostin luontokeskuksesta myös pakolliset kansallispuiston ja Karhunkierroksen kangasmerkit.

Energiansaannista oli siis huolehdittu, ja pitempi taival alkoi. Luontokeskuksen jälkeen reitti kulki upean ikimetsän läpi, pitkän matkaa syvemmän kanjonin reunalla. Kelopuita oli paljon ja myös tuulenkaadot ja salamaniskun saaneet puut oli jätetty metsän ötököiden, hyönteisten ja muiden matojen iloksi. Normaalin metsän ekosysteemin näkeminen palautti taas mieleen kuinka harvoin oikeastaan pääsee luonnonmukaista metsää näkemään.

Karhunkierroksesta puhuttaessa usein mainitaan loputtomat kosket ja upeat vaaramaisemat. Näitä kyllä oli tietysti. Suurin osa reitin kilometreistä kulki silti mäntykankaalla, ja noilla mäntykankailla oli luonto parhaimmillaan! Näin mm. ensimmäistä kertaa moneen vuoteen punatulkun, seurasin palokärjen uupumatonta pesäkolon kaiverrusta, tunnistin sovelluksen avulla lintujen lauluja ja yritin muistaa pajulinnun ja tiltaltin liverryksen eroa. En onnistunut, mutta alkukesän konsertit oli korkeissa puissa ihan parhaimmillaan.

Miten rentouttavaa olikin maata pitkän taivalluksen jälkeen Ylikodalla teltassa ja kuunnella, miten tuulen humina eteni oikealta vasemmalle noin 20 sekunnin erissä. Tuuli tarttui jylhiin mäntyihin voimalla, eteni latvustossa ja hiljeni. Kunnes tuli uusi puhuri.

Ylikota – Porontimajoki 17km klo 08-15

Vaelluksen kolmantena päivänä aloin olemaan tietoinen, että taivallusta oli takana noin 40 kilometriä. En pelkästään siitä syystä, että jalkani tuntuivat tiiliskiviltä tai kolikon kokoista rakoista jaloissa. Vaan 11 tunnin yöunista! Olin tiistaina käynyt päiväunille iltaseitsemältä, herännyt kolmen tunnin päästä, pessyt hampaat ja hakenut aamulle vedet ja nukuimpa sitten aamukuuteen. Olin siten ihan hyvissäajoin liikkeellä, ja aikaisin olikin mukava vaeltaa.

Olin varautunut sadekeliin ja puin päälle kuorivaatteet. Ajatuksena oli ehtiä ennen ennusteen kovempaa sadetta Pienen Karhunkierroksen Harrinevan laavulle ja pitää siellä hyvänmittainen tauko.
Kovempaa sadetta ei sitten aamupäivällä tullutkaan. Koko ajan hieman tihutti, mutta se ei haitannut muuten, kuin että polkujen juurakot oli tietysti liukkaita. Polku kulki ihan joen vieressä, joten jos tulvavettä olisi ollut, olisi pitänyt kivuta ylemmäs rinteeseen kävelemään.

Pääsääntöisesti taukopaikkojen puut olivat isoa pöllyjä valmiiden klapien sijasta. Polttelin tulia muutaman sylillisen verran retkeilijöiden roskaamalla ja söhertämällä Harrinevan taukopaikalla.

Kuten mainitsin, kolotuksia alkoi olla siellä sun täällä. Jostain syystä mieleni oli kirkkaampi kuin aikoihin. Jos eteeni olisi laitettu älykkyys- tai päättelytehtäviä, koulujen pääsykokeita tai haastavia sosiaalisia tilanteita, uskon, että olisin selvittänyt kaikki helposti. Aistit olivat eri tavalla auki luonnon ihmeille ja ilmiöille kun ensimmäisenä vaelluspäivänä. Vielä kun vaelsin ihan itsekseni, ei ollut juuri mitään muuta huomioitavaa kuin ympäröivä luonto.

Fyysinen epämukavuus, runsaampi kuormitus ja toisaalta riittävä lepo tuntuu jollain tavalla nollaavan keskusyksikköni ja vaikka fyysinen tomumaja on hieman korjaustilassa, kulkee järki kuin leikaten.

Arkielämässähän tätä nollausta ei niin usein tapahdu, joten järjenjuoksu tuntuu olevan ajoittain vähän hitaampaa.

Pieni Karhunkierros oli pitkälti tasaista sorapolkua. Jyrävän vesiputouksella oli yhdet vaelluksen arviolta tuhansista (…) portaista. Näillä main maasto alkoi vaihdella, eikä sellaista jylhää ikimetsää ollut enää niin paljoa. Sadepäivän vuoksi kännykkä oli rinkan taskussa suuren osan ajasta tänä päivänä.

Tiistain pitempi päivä oli verottanut fysiikkaa sen verran, että tuskaisuusaste alkoi tosiaan kasvamaan, kun kolmannen päivän tavoite oli puolillaan. Toisen vaelluspäivän huono sukkavalinta (= ei merinoa) oli hiottanut jalat ja aiheuttanut molempiin jalkoihin rakot sukkien vaihdosta huolimatta. Lisäksi oikeaan polveeni alkoi kehittyä lievä puukonisku jokaisella askeleella.

Olen kuitenkin alkanut ajatella vaelluksesta seuraavalla tavalla:

Vaeltaminen on sitä, että kävellään pitkään, ja odotetaan mihin alkaa sattua ja kävellään siitä huolimatta.

Minulla oli riittävästi rakkolaastareita ja kipulääkettä ja luotto siihen, että pärjään kyllä perille asti, vaikka jokainen askel sattuikin kantapäihin, polveen ja jalkateriin, rinkka painoi lantio- ja solisluihin ja oikea lapa tuntui olevan tulessa. Kierolla tavalla se kuuluikin tähän kaikkeen ja vaeltamisen hienouteen: omia rajoja on ihan hyvä kokeilla ja huomata, että kyllä ne jalat kantaa. Huoltaa voi sitten myöhemmin. Vaikka välillä on nälkä, verensokerit vähän matalalla ja janottaisi, jaksaa kyllä silti ensimmäisistä taukoajatuksista huolimatta.

Monen mielestä vaelluksella “ei pidä kiirehtiä”, “pitää nautiskella”, “ei ole hoppu”.  Olen toki samaa mieltä, mutta meidän kaikkien näkemykset vaikkapa kiirehtimisestä voivat vaihdella melkoisesti. Siksi suosittelen valitsemaan retkiseuran niin, että kulkuvauhti ja tauotukset menee mahdollisimman hyvin yksiin niin kaikki vaeltajat voivat keskittyä olennaiseen, mitä se sitten itselleen onkaan. Vaikka niiden retkieväiden syömiseen tai kukkien keräilyyn. Itsekin nautiskelen, mutta omassa tahdissani.

Jos totaalinen stoppi olisi kuitenkin tullut, alkoi teiden ylityksiä olemaan melko säännöllisesti. Näissä risteyksissä oli mainittu lokaation nimi, joten hätätilassa taksin soittaminen ja vaelluksen keskeyttäminen olisi onnistunut. Varsinkin yksin vaeltavalle tai vähemmän retkeilleelle tämä varmaan madaltaa kynnystä lähteä epävarmuuksista huolimatta.

Porontimajoki oli hieno taukopaikka. Vanha autiotupa oli rakennettu joen päälle, ja toisen majan seinustalle oli asennettu aurinkopaneelit, joten esim. kännykän lataamiseen oli virtaa kunhan oli oma piuha mukana. Lisäksi kaksi kuukkelia ja koskikaraa viihdytti touhuillaan. Jossain vaiheessa luulin myös, että pari poroa kurkistaisi teltan ovesta sisään.

Jos olisin ollut vähemmän romuna, olisin malttamattomana jatkanut matkaa. Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin levätä, tylsistyä ja ihmetellä, kuinka monta sadekuuroa yhden illan aikana voi olla.

 

Porontimajoki – Ruka 15 km klo 7.30-13

Mitähän tästä etapista sanoisi.

Olen kuitenkin kiivennyt Haltille kahdesti ja vaeltanut Käsivarressa useaan otteeseen, myös Pohjois-Norjassa. En usko, että olen koskaan noussut päivän aikana yhtä monta metriä kuin vaelluksen viimeisenä päivänä.

Mutta siihen kohta. Yö ja aamu olivat todella kylmiä. Havahduin varmaan koleuteen yöllä ja nukuin hieman katkonaisemmin. Kolmen vuodenajan untuvamakuupussi on ollut ihan luottopeli näillä “kesävaelluksilla”, kaksi vuotta sitten heinäkuussa Haltilla satoi räntää ja nyt Porontimajoen yössä oli ollut hieman pakkasta. Kuudelta aloin aamutoimille ja hoidin ne tavallista nopeammin sormien jäätymisen takia. Kynsikkäät oli toinen pakollinen varuste tässä kelissä, mutta toppahanskat olisi myös kelvanneet.

Kumpuvaaran laavulle matka sujui joutuisasti, kiitos ibuprofeiinin. Siitä alkoi sitten maisemaosuus ja ne nousut, joita en ole ennen kokenut.

Suoraan sanottuna menin vaaroissa, Konttaisissa, Valta- ja Kumpuvaaroissa aivan sekaisin. Juuri kun olet ehtinyt ihastella maisemia, tajuat näkeväsi edessä ihan samanlaisen nyppylän samanlaisella nousulla.

Ajoittain maasto oli perinteistä tunturikivikkoa, mutta paljon oli myös hyväkuntoisia portaita. Haasteena oli nousuissa kuoritakin alla hautuva hikinen flanellipaita ja viileän kelin pureva, kova tuuli huipuilla. Maisemia ei viitsinyt kovin kauaa ihastella kun ei ollut kuivaa päällä. Mutta sen mitä hieltä ja tuskalta ehdin niin komeaahan se oli!

Kun Rukalle oli matkaa alle 10 kilometriä, alkoi vastaan tulla huuhteluaineelta tuoksuvia kuntoilijoilta. Ne on aina hyviä hetkiä: itse olet jäykästi kävelevä hikimörkö jota seuraa suurinpiirtein kärpäsparvi ja silmäpussit valuu poskille retkiruuan, nestetasapainon häröilyn ja liki 70 kilometrin kävelyn seurauksena.

Mutta noh, retkielämä on sellaista.

Voin myöntää, että tämän vaarailakoinnin jälkeen suustani pääsi muutama spontaani voimasana kun näin reitin kulkevan Rukatunturin päälle. Että ihan todella, onko tarpeen?

Mutta fiilis olikin sitten parasta mahdollista kun viimeinenkin päivä oli taputeltu ja pääsi suihkuun, syömään ja levolle.

Odotuksiin nähden vaellus oli paljon parempi kuin kuvittelin. Hiekkateitä piti kävellä joku kilometri ja onneksi hakkuitakaan ei ollut kuin ihan muutamissa kohdissa. Lähes koko reitin luonto oli aivan priimaa eli täysin luonnollisessa tilassa. Kaatuneet puut oli kerätty polulta pois mutta muuten se sai olla rauhassa.

Isoja, jykeviä puita nähdessäni minulle tulee usein tietyllä tapaa rauhallinen olo. Että tuossa tuokin puu on seissyt jo kymmeniä, satoja vuosia. Millainen maailma oli silloin, kun ikivanhat puut olivat vasta versoja?
Siinä ne silti seisovat. Moderni maailma kiihtyy, hallitukset vaihtuu, sodat alkaa ja päättyy. Eikä niitä puita todellakaan kiinnosta.

Matkan aikana aloin taputtelemaan polun vierellä olevia kelovanhuksia. Syytän tästä isosti Ikipuut-kirjaa, joka nyrjäytti aivoissani jotain.

Mitä muuta Karhunkierroksesta toukokuun lopulla jäi mieleen?

Ajankohta oli erityisen hyvä siksi, että kohtasin neljän päivän aikana kaksi hyttystä. Varmaan olivat vielä talviunilla tai missä pesäkolonsa ovatkaan, mutta oli todella luksusta vaeltaa ilman hyttysmyrkyn suihkuttelua, hydrocortisonia, huitomista ja hyttysverkkoa päässä!

Kannattaa kuitenkin huomioida, että Lapin ja Rukan kesä voi tarkoittaa mitä tahansa. Vaelluksen päättymistä seuranneen yön nukuin pehmoisissa lakanoissa, ja kun vedin verhot sivuun, maa oli valkoisena lumisateesta, toisena kesäkuun päivänä. Lähimpien vaarojen huipuille ei nähnyt. Oransseja maalitäpliä ei ollut reitillä ajoittain kovinkaan tiheästi, joten sumuisessa ja sakeassa kelissä voi oikeasti olla hankalat paikat mikäli on kyseessä viimeisen päivän kumpareet. Vaatetuksen suhteen kannattaa myös varautua pakkasiin ihan kesäkuukausina. Ikinä ei voi tietää mitä taivaalta tulee.

Karhunkierrokseen liitetään aika usein kesäkuukausien ruuhkat. Tähän aikaan varsinainen sesonki ei ollut alkanut, joten ei reitillä mitenkään ahdasta ollut. Yksin kävelin ihan koko matkan, ja reitillä tuli vastaan yksittäisiä kulkijoita. Taukopaikoilla oli toki ihmisiä, mutta monet paikat oli sen verran laajoja, että omaa rauhaa kyllä sai jos sitä halusi.

Karhunkierroksen luonnolle jäi kyllä iso paikka tämän erämuijan sydämeen ❤️

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Kirjojen läpikäynti jatkuu! Jatkossa en tee tällaisia koko vuoden listauksia, koska ne alkaa olla turhan pitkiä. Vuoden 2025 kirjoissa alkaa myös olla klassikkolukupiirin kirjoja. Lukupiiriin...

Tämä vuosi oli toistaiseksi paras kirjavuosi. Luin tai kuuntelin vuoden aikana yhteensä 53 kirjaa, joista 13 oli aiemmin mainitulta 100 kirjan klassikkolistaukselta. Vuoden aikana...

Tänä vuonna lukemisharrastukseni on ottanut edelleen uusia kierroksia. Sen myötä myös kirjailijuuden ihmettely on tullut säännölliseksi tavaksi. Useammissa kirjailijoiden haastatteluissa on noussut esiin se, että...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa entinen fysioterapiayrittäjä, nykyinen infrarakentamisen AMK-opiskelija.