Kuluttamisesta ja katumisesta: kauniiden nahkakenkien tarina

Kävin tänään viemässä kolme kestokassillista tavaraa Elävään kauppaan, eli Pohjois-Savossa toimivan työllistymisjärjestön kirpputorille. Pakkailin mukaan mm. vauvan pieneksi jääneitä vaatteita, tekokukkia jotka ostin joskus viirauksissani, sekä yhdet kengät.

Kenkiä ei ollut käytetty kertaakaan. Ne olivat aitoa nahkaa, niissä oli rusetti päällä ja ne olivat täydelliset kävelykengät kaupungille.

Harmi vain, että ne olivat lestiltään varmaan 2 cm liian kapeat ja helposti hikoava jalkani ei oikein pelitä nahkaisessa umpiballerinassa kovin hyvin. Varsinkaan, kun kenkä on niin pieni, että sukkaa ei mahdu pitämään.

Ostin kengät muistaakseni 3-4 vuotta sitten Sokokselta. Minulla oli vaihteeksi joku pulmia aiheuttava elämäntilanne menossa, ja taisin muutaman päivän harkinnan jälkeen piristää itseäni ostamalla vääränkokoiset noin 120 euroa maksavat kengät. Kengät olivat kyllä kauniit ja juuri sellaiset, jotka sopisivat täydellisesti vaikka toimistotyöhön tai illanistujaisiin kaupungilla. Harmi vain (taas): pidin töissä joka päivä lenkkareita ja ostohetkellä taisi olla korona kuumimmillaan. Että ei ollut yöelämään asiaa.

Eikä se silloin suurelta tuntunut elämänkriisikään tainnut lievittyä samalla kertaa kun tililtäni hävisi kenkien suuruinen kate.

Olen tässä muutaman  vuoden aikana kokeillut kenkiä aina muutaman kerran ja todennut uudestaan: nämä on vääränmalliset ja liian pienet. Olen yrittänyt myydä kenkiä kaksi kertaa kirpputorilla, mutta jostain syystä ne eivät ole tehneet kauppaansa. Tänään ne taas tuijottivat kaapin hyllyllä kun keräilin tavaroita kestokasseihin.

Pakko myöntää, että taas ajattelin häivähdyksen ajan, jospa nämä olisivat sittenkin sopivat. Ehkä en oikeasti yrittänytkään säädellä tunnetilojani ostamalla kauniit, mutta täysin käyttökelvottomat kengät. Ehkä tarvitsin niitä oikeasti? Ehkä saisin edes myytyä ne jonnekin?

Mutta ei. Totaalinen hutiostos tilanteessa, jossa rahaa oli käytettävissä eikä yksittäinen kenkäpari tilannetta muuttaisi. Kengät leuka rinnassa tekokasvin viereen ja kahvat solmulle.

Tässä töistä poisjäännin jälkeen ihan vastaavia huteja ei ole tullut tehtyä mutta pienemmässä mittakaavassa varmaankin. Vääränkokoisia kenkiä olen kyllä ostanut, kiitos raskauden myötä levenneen jalkani ja sen uuden mittasuhteet, mutta jotenkin nämä kyseiset kappaleet raastoivat itseäni eniten.

Mittakaavakin on tietysti äärimmäisen suhteellinen. Kun rahaa tulee säännöllisesti niin, että perustarpeet saa kuitattua ja senkin jälkeen taskunpohjalle jää riittävästi itselleen tärkeisiin asioihin, taitaa monesti käydä niin, että raha alkaa valumaan jonnekin aivan outoihin paikkoihin. Niihin vähemmän tärkeisiin ja harkittuihin.

Olen miettinyt kuluttamista aika monelta suunnalta, ensinnäkin ihan omista lähtökohdista. Syyskuusta alkaen alan saamaan tukia Kelalta noin 400 euroa kuussa. Opintolainan takaus on 650 euroa kuussa. Tähän päälle saisin tienata vuodessa 9 opintotukikuukaudella noin 18 000 euroa ilman, että se vaikuttaisi tukimääriin. Realistisesti en todellakaan aio polttaa itseäni loppuun tekemällä kaiken vapaa-ajan töitä, joten tuon vuositulorajan täyttymisestä ei tarvitse huolehtia. Opintolainan korkokin on noussut sen verran, että kyseessä on kaikkea muuta kuin ilmaista rahaa. Siitä voi sitten arvella, tekeekö mieli ostella päähänpistona nahkakenkiä.

Toisaalta tavaroiden ja vaatteiden ostamisen ekologinen puoli tuntuu koko ajan järkyttävämmältä. Vaatetehtaiden sylkemä pikamuoti on niin äärimmilleen viritetty, että kaikenlainen maapallon pelastaminen tuholta tuntuu minusta vähän toivottomalta. Vaikka ei se sitä ole. Se on vain tunne.

Opiskelijaelämä taitaa olla oma ekotekoni sekä henkilökohtainen panostukseni typerän kuluttamisen vähentämiseen.


Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Ulkona on -30 astetta pakkasta. Työnnän pyöräkärryjä ulkona. Kärryissä istuu porontaljaan ja lämpöpussiin käärittynä, villa-asuun ja toppapukuun pakattuna taapero ja pitää omaa mölinäänsä. Määränpäänä on...

Rahasta puhuminen on outoa. Siitä on joillekin vaikea puhua, joistakin se tuntuu suorastaan epäkohteliaalta ja jotkut eivät tunnu muusta puhuvankaan. Silti se on välttämättömyys ihan...

Marraskuisena keskiviikkoaamuna Savonian Kampussydämeen oli saapunut Urapolkuja-tapahtuma. Tapahtuma oli osa Rakennuslehden, RIA:n ja RKL:n järjestämää oppilaitoskiertuetta, jonka tavoitteena oli avata rakennusalan mahdollisuuksia opiskelijoille. Aamupäivän ohjelmassa...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa 7 vuotta fysioterapeuttina toiminut ja nyt alaa vaihtava 30-vuotias nainen Pohjois-Savosta. Aloitin rakennustekniikan opinnot Savoniassa syksyllä -23.