Minulla on yksi taaperoikäinen lapsi, lisäksi puolisollani on alakouluikäinen lapsi, joka on meillä joka toinen viikko. Kun päätin hakea opiskelemaan, lapseni oli vähän yli puolen vuoden ikäinen. Päiväkoti alkoi samalla, kun minulla alkoi opiskelut. Välillä mietin, millaista olisi ollut palata tuttuun työpaikkaan vanhempainvapaan jälkeen. Käydä läpi aikaiset aamuheräämiset ja kaiken muun vauva-ajan ja taaperoiän sekoilut ja samalla tehdä ”vain” omaa tuttua työtä. Pitää täysiä lomia loma-aikoina, saada säännöllistä palkkaa ja jättää työt työpaikalle.
Suoraan sanoen nuo ajatukset käyvät mielessä hyvin harvoin, mutta joskus.
Vanhempana oleminen muuttaa ihmistä pakostakin. Omille tekemisille on selvät rajat. Ne rajat voivat olla ihan konkreettisia, kuten lapsen sairastuminen, tiettyjen nukkumaanmenoaikojen noudattaminen, ajan varaaminen ruuanlaitolle ja sen suunnittelulle tai viivästyminen jostain paikasta raivarin takia (oman tai lapsen, yleensä molempien). Ne rajat ei aina ole vaan kivoja ja hassunhauskoja.
Sitten on taas rajoja, jotka syntyvät rakkaudesta siihen lapseen. Yksi selvä rajaus on siinä, mihin aikaansa haluaa käyttää. Haluanko käyttää sen arki-iltaisin tekemällä viimetingassa keskiyöhön mennessä palautettavia tehtäviä, joita olisi ollut aikaa tehdä pari viikkoa, vai haluanko heitellä ja potkia palloa lapseni kanssa? Haluanko tehdä työtä, joka tuottaa jatkuvaa ahdistusta ja tyytymättömyyttä ja joka heijastuu varmuudella myös kotiin? Haluanko näyttää lapselleni, että jos on valmis tekemään töitä ja olemaan ahkera, voi omia tehtyjä valintoja muuttaa, vaikka elämäntilanne ei olisikaan se täydellisin?
Itsensä johtaminen on termi, jota tunnun hylkivän kuin samanapaista magneettia, mutta joka kuitenkin on kaiken ydin siinä, että kaikki yllä olevat asiat pystyy yhdistämään ja toteuttamaan. En koskaan palauta mitään isompia tehtäviä viimeisenä palautuspäivänä, vaan alan lähes aina tekemään annettuja tehtäviä tai harjoitustöitä heti, kun ne on annettu. Jos noudattaisin deadlineja, antaisin ajankäyttöni täysin opettajien haltuun. He saisivat päättää, milloin saisin olla lapseni kanssa, käydä pyöräilemässä, leipoa tai laittaa ruokaa, lukea, ja, ennen kaikkea, nukkua.
Ajankäytön kannalta olen tämän vuoden ajan noudattanut 8-16 -ajattelua. Se tarkoittaa, että vaikka minulla alkaisi tunnit puoliltapäivin, tulen joko koululle tekemään tehtäviä tai käyn kuntosalilla, uimassa tms. ja lopun ajan opiskelen. Yleensä aina on jotain, mitä voi tehdä. Tällä hetkellä opiskelu on minun työtäni, vaikka siitä ei kukaan mitään maksakaan, enkä ole vastuussa kenellekään. Samalla mentaliteetilla hoidan myös opiskelut kuin työvuoroni huoltoaseman kassalla tai tiskissä. Joskus jos tarve vaatii, lähden kotiin jo kolmelta, jos oppitunteja ei enää ole. Usein menen kuitenkin laskemaan matikkaa ja käytän ajan hyödyksi sillä tavalla. Sitten kun olen kotona joko neljältä tai viideltä, en käytä aikaani opiskeluun kuten en käyttäisi palkkatöihinkään.
Opiskelun ja perhearjen yhdistäminen on huomattavasti helpompaa, kun on myös omia asioita, joista pitää ja joita saa tehdä. Olen onnekkaassa asemassa siinä, että omat harrastukseni auttavat myös fyysisesti jaksamaan paremmin, olemaan vahvempi ja pitävät mielialaa ja jaksamista yleisesti yllä. Jos lapsen vienti päiväkotiin ylämäkivoittoisesti yhteensä noin kahden kilometrin matkan ennen bussipysäkkiä olisi maksimitason kestävyyssuoritus, olisin aivan loppu suurimpina osina aamuista ennen kuin päivä olisi kunnolla edes valjennut.
Vuoden aikana olen myös muuttanut unirytmiäni merkittävästi, ja menen muutaman kymmenen minuutin tarkkuudella nukkumaan ja herään samaan aikaan, oli arki tai viikonloppu. Univelkaa ei juurikaan pääse kertymään, mutta jos viivästyttäisin nukkumaanmenoa vaikka klo 23 aikoihin, heräisi lapseni todennäköisesti kuuden – seitsemän aikoihin ja ampuisin itseäni jalkaan yö yöltä. Joku ehkä kestää univajetta paremmin, mutta minä en, joten siksi minulla on alakoululaisen unirytmi.
Ennen kaikkea haluan välttää ajatusta, että nyt kun olen äiti, minulta olisi suljettu ovia tai kielletty tekemästä joitain valintoja ihan vain vanhemmuuden takia. Lisäksi hyvin monet vanhemmat elävät yhtäaikaisesti hankalissa ja stressaavissa elämäntilanteissa, eivätkä ne tilanteet ole välttämättä omia, tietoisia valintoja. Lapsi on sellainen kummallinen motivaattori, että jostain löytyy aina tapa saada asiat onnistumaan, tavalla tai toisella.
