Tänä vuonna lukemisharrastukseni on ottanut edelleen uusia kierroksia. Sen myötä myös kirjailijuuden ihmettely on tullut säännölliseksi tavaksi. Useammissa kirjailijoiden haastatteluissa on noussut esiin se, että kirjailijalla ei ole ollut vaihtoehtoa olla kirjoittamatta. On pakko kirjoittaa. Se ei ole mikään mukava ja kädenlämpöinen vaihtoehto, vaan yksinkertaisesti edellytys monen muun asian sujumiselle.
Jätin oman kirjoittamiseni tauolle noin puoleksi vuodeksi. Samaan aikaan lopetin toistaiseksi Instagramin käytön, joka oli ainoa somekanava, jota varsinaisesti käytin. Halusin hävitä Googlen hakulistauksista, halusin lopettaa somen aiheuttaman ja minua selvästi koukuttavan informaatiotulvan ja halusin keskittyä ihan muihin asioihin. Tulin uskomattoman skeptiseksi somen suuryrityksiä kohtaan (ja olen sitä edelleen). Halusin tauon virtuaalisesta elämästä ja käyttää aikaani johonkin muuhun, kuten siihen lukemiseen. Halusin myös näyttää itselleni, että ne asiat mitä teen, teen ihan vain itseni takia. En siksi, että pääsisin kertomaan niistä muille.
Nyt jälkikäteen myönnän, että mukana oli myös yleistä ahdistusta ja pelkoa ympäristön ja maailman tilasta. Kriisejä, sotia, epävarmuutta ja epäreiluutta. Halusin hetkeksi aikaa piiloutua joltain, en tiedä miltä. Siksikin tuntui paremmalta sulkea kaikki julkiset tilini ja hävitä internetin maailmasta ilman kompromisseja. Ja onneksi hävisin!
Tauko on antanut aikaa ajatella, miten altis olen somen vaikutuksille. Ja miksi en olisikaan, kun koko bisnes on rakennettu niin, että jokainen pienikin symboli ja merkintä ruokkii sen alttiuden kasvamista. On vaikeaa kuoria siitä vain ne kermat päältä, koska tahtomattaan altistuu niin monelle muullekin ärsykkeelle, videolle ja hassuttelulle, mitä ei ollut tarkoitus alkaa katsomaan. Minulle oikea elämä tapahtuu jossain ihan muualla.
Kuitenkin somessa on myös niitä hyviä puolia. Oman paikan löytäminen tuntuu koulussa aika vaikealta, kun niin moni on erilaisessa elämäntilanteessa. Haluan jonkun kanavan ja paikan, missä voin puhua niistä omista, tarkasti rajatuista asioista. Koitan myös välttää tarvetta mustavalkoisuuteen, eli olla niin vähän ehdoton kuin on tarve.
Halusin yksityisyyttä ja etäisyyttä myös blogista ja se oli suljettuna sen puoli vuotta. En tarvitse enää itseni markkinointia siinä perinteisessä mielessä kuten yrittäjyysaikoina ja toisaalta olen vihdoin alkanut ajattelemaan, että kyllä minä pärjään ihan varmasti muutenkin, vaikka en yrittäisikään niin kauheasti.
Sen hahmottamisessa menikin jonkin aikaa, mutta koulussa riittävä pärjääminen ja ensi kesän työnjohtoharjoittelupaikan saaminen ovat itselleni sellaisia vinkkejä, että kyllä tämä tästä. Voin tehdä asioita vain, koska ne tuntuvat merkityksellisiltä itselleni, vaikka niillä ei olisi muuta sen suurempaa vaikutusta tai tavoitetta.
En osannut kirjoittaa oikeastaan mitään kun blogi oli suljettuna. Pari kertaa yritin, mutta pääni päälle muodostui iso ajatuskupla, jossa luki PLÄÄH, joten jätin ne yritykset siihen. Haluan, että joku lukee sen, mitä olen kirjoittanut. Siinä on joku olennainen tekijä, että voi herättää joitain ajatuksia, ohimeneviäkin, toisissa ihmisissä. Lukemattomia kertoja kesän ja syksyn aikana olen ajatellut, että tästä ja tuosta minulla olisi kirjoitettavaa, sanottavaa, ajateltavaa, kerrottavaa. Päätin kuitenkin odottaa niin pitkään kuin tarvitsee.
Ja nyt tuntuu, että on aika jatkaa sen tekemistä, mistä oikeasti tykkään. En uskalla sanoa, että olisi pakko kirjoittaa, mutta ainakin se tuntuu kivalta nyt, ja se on ihan tarpeeksi hyvä syy. En myöskään tiedä, ylittävätkö somen hyvät puolet ne huonot, mutta sehän ei selviä kuin kokeilemalla ja opettelemalla.
