Minulla on tarkasti mielessä se lokakuinen hetki, jolloin tiesin, että en jatka enää vanhassa ammatissani. Istuin olohuoneen sohvan nurkassa ja olin kasvatellut ahdistusta jo pidemmän aikaa. Taakkana olivat pelot siitä, että saanko kerrytettyä tarpeeksi asiakkaita, olenko unohtanut liikaa asioita äitiyslomalla, miten pärjään taloudellisesti. Ja kaikista tärkeimpänä: äitiyslomalle jäädessä saavutettu painottomuuden (kuvainnollisesti) tunne työahdistuksen jäädessä pois oli taas heittäytynyt ympärilleni.
Oli niin ihanaa keskittyä vain hetkeen vauvan kanssa ja olla rauhassa kotona. Sain unohtaa kaikki epäröinnit, hapuilut ja oirehtimiset. Ja sitten ne taas tulivat. Tunteet siitä, että en tehnyt omien arvojeni mukaista työtä. Mikä on sinänsä outoa, koska työssä oli niin paljon hyvää.
Ehkä tarkemmin ajatellen itse työ ei ollut arvojeni vastaista, mutta se, että pysyin siinä, vaikka tiesin oikeasti haluavani oppia jotain aivan muuta. Eli en toiminut niin kuin olisin halunnut uskaltaa toimia. En kokenut olevani mitenkään huono työssäni enkä lopettanut siksi, että olisin ollut surkea fysioterapeutti.
Tuona hetkenä sohvan nurkassa ajatus vihdoin kypsyi valmiiksi ja huomasin tehneeni päätöksen. Mietin, mitä kaikkea tästä vielä tulee, mitä muuta alan sitten tekemään, kuka minä sitten olen, pärjäänkö missään koulussa ja muuta maailmanloppuun vertautuvaa ei-niin-rationaalista pohdintaa.
Näitten omien kelojeni rinnalla olen säännöllisesti kuljettanut myös toista ajatuskulkua. En koe olevani mitenkään jakautunut persoona, mutta mielessäni on asustellut taho, joka on keski-iän ylittänyt, ehkä jo eläköitynyt, koko työuransa samassa työpaikassa tehnyt Matti-Pirkko. Matti-Pirkolla on ollut raskas elämä, työ on ollut fyysistä ja toistotyyppistä. Vaikutusmahdollisuuksia omiin työtehtäviin on ollut vähän. Silti Matti-Pirkko on ollut kohtalaisen tyytyväinen työhönsä eikä ole kokenut tarvetta valittaa normaalista poikkeavasti. Työtä on ollut pakko tehdä, koska esim. jatkokouluttautumisen mahdollisuuksia ei ole ollut.
Matti-Pirkko on toistuvasti suvainnut kertoa minulle, että turhaan valitat, pullamössöajan lapsi. Ole tyytyväinen siihen kaikkeen hyvään mitä jo on ja lopeta mariseminen. Ei ennenkään ole ollut mahdollisuuksia vaihdella ammatteja mielensä mukaan. Mitä joku arvoristiriitahömpötys edes tarkoittaa? Sitä tehtiin, kun oli pakko. Ei tuollaisia ollut aikaa miettiä.
Ja tarkentaakseni: Matti-Pirkko, tuttavallisesti M-P, on olemassa ihan omassa mielessäni eikä hänen lyttäävällä ja masentavalla käytöksellä onnekseni ole esikuvaa lähipiiristäni.
Vaikka olenkin nyt jo pohdintojen toisella puolella, mietin edelleen näitä Matti-Pirkon lausahduksia. Vaatii edelleen melkoista kestävyyttä kumota kaikki persoonani hiekanjyväsen nalkutukset päivästä toiseen. Mutta eiköhän vielä tule sekin päivä, kun M-P suvaitsee olla ihan hiljakseen ja vain mutista hädin tuskin kuuluvasti. Ainakin vipuvoima on häneltä jo täysin hävinnyt.
