Fysioterapeutin töiden lopettamisesta on nyt pari vuotta ja muutama kuukausi. Ainakin olen melko varma siitä, niin kummallisia ja isoja asioita on tapahtunut sen jälkeen, että ajan kulumista on vaikea hahmottaa. Alanvaihto on värittänyt kaiken jotenkin sotkuiseksi, kun tavallinen arkirytmi on niin erilaista kuin ennen.
Vaikka olenkin ollut poissa asiakastyöstä jo jonkun aikaa, ei ammattiminäni ole oikeasti hävinnyt mihinkään. Se on koko ajan mukana, joinain päivinä himmeämpänä ja joinain hieman voimakkaampana. Se kulkee mukana ajatuksina ja omien tekojeni ohjaavana kätenä, mutta koitan pääasiassa olla näyttämättä sitä muille.
Miksi?
Useamman vuoden ajan päiväni koostuivat siitä, että koitin oikoa väärinymmärryksiä, rohkaista, ohjata kuunnella, hoitaakin ja ajoittain myönnellä, vaikka olisin ollut eri mieltä. Yritin ammentaa koko ajan loppumattomasta sangosta eli itsestäni, joka ei tietenkään ollut reilua niin puutteellisilla itsensä johtamisen taidoilla ja ihan vaan siksi, koska kaipasin vielä monella tapaa kokemusta monesta asiasta. En siis osannut tehdä rajauksia, ja se oli ammattitaidon puutetta.
Välitin ihan liikaa. Nyt olen opetellut olemaan välittämättä.
Joka kerta, kun kuulen ohimennen jonkun puhuvan polvivaivoista, selkäkivuista, selkeästi pelon värittämästä kehonkäytöstä, haitallisista ajatusmalleista, liikkumisen lopettamisesta jonkun vaivan takia, aistini terävöityvät ja jään kuuntelemaan. Noteeraan aina ja joka kerta kaikki sanat, joita olen kuullut omassa työhuoneessani niin monta kertaa ennenkin ja puhunut niistä satoja ja satoja tunteja.
Osa minusta haluaisi aina rynnätä tuon henkilön luokse, kaataa hänen päälleen kaikki ajatukseni, apuni, tukeni, neuvoni ja ohjeeni. Haluaisin sanoa, että ihan juuri tuohon tarkoitukseen on olemassa ammattilaisia, jotka pystyvät suhteellisen helpostikin auttamaan, jos itse on siihen halukas ja avoin muuttamaan omia ajatuksia sekä tekoja. Minusta on todella surullista kuulla parikymppisen henkilön uskovan, että hän ei voi harrastaa enää sitä tai tätä vaikka polvivaivan tai selkäongelman takia. Tuo pelko saattaa jäädä asumaan mieleen vuosikymmeniksi ja estää elämästä täysillä.
Juuri se oli minun työtäni, palauttaa mieleen usko ja kehoon voima ja luotto asiakkaan kanssa. Nähdä ilo ja onnistumisen kokemus, kun asiat olivat menneet parempaan suuntaan.
Nyt se ei enää ole minun työtäni, ja ajoittain se harmittaa hyvin paljon.
Välillä havahdun koulussa siihen, että oikeastiko on sellaisia töitä, joissa toiset ihmiset eivät ole keskiössä ja heidän auttamisensa ei ole se suoranainen tavoite. Oikeastihan tällaisia töitä on maailmansivut täynnä. Jossain vaiheessa urallani aion olla paikassa, jossa pääsen taas tekemään ihmisläheistä työtä ja saada niitä auttamisen kokemuksia.
Koitan siis olla välittämättä, koska tiedän myös erittäin hyvin, että me ihmiset emme kovinkaan usein halua kuulla neuvoja, jos emme niitä suoranaisesti pyydä. Toki vaikka pyydämmekin, usein jatkamme toimiamme ihan niin kuin ennenkin. Se on meidän kaikkien oikeus ja viimeinen asia mitä haluaisin, olisi paasata kaikille koko ajan asioista, joista minulta ei ole kysytty mitään. Ehkä jossain vaiheessa tuo cocktail party-ilmiö vaimenee päästäni, enkä kuule enää muiden puhuvan niistä asioista.
Asioista, jotka eivät enää kuulu minulle.
