Mihin kaikki jännitys katosi?

Olen ollut kova jännittämään. Sykkeen kohoaminen, käsien hikoilu ja levottomuus on hyvin tuttuja tuntemuksia ennen jonkun odotetun asian tapahtumista. Sosiaaliset tilanteet on myös jännittäneet paljon, ja isossa porukassa uusiin ihmisiin tutustuminen ollut vaikeaa.

Parin vuoden sisällä on tapahtunut niin monia isoja asioita, että on mahdotonta sanoa jonkun muutoksen johtuvan vain yhdestä muuttujasta. Opiskeluympäristöön solahtamisessa olen voinut huomata ison muutoksen itsessäni: en jännitä enää juuri mitään!

Luokan edessä puhuminen tai muuten ryhmässä äänessä oleminen aiheuttivat aiemmin sydämentykytyksiä. Ääni kiristyi ja keho oli jännittynyt. Nyt olen huomannut huutelevani välikommentteja ties mihin ja on ylipäätään paljon rennompaa olla porukassa.

Potilastyötä tehneenä on aika erikoisessa asemassa: pääsee ammatillisessa mielessä ihmisten lähelle tilanteessa, kun hätä saattaa olla suurikin. Siinä kertyy viikkojen, kuukausien ja vuosien mittaan aikamoinen saldo erilaisten tunteiden ja haasteiden kirjosta ja miten eri ihmiset reagoivat niihin.

Siitä on kehittynyt minulle ihan tietty ajatuksenkulku. Olen oppinut ajattelemaan ihmisestä kuin ihmisestä:

 

“Tuollakin sitä mahtaa olla selkä tai polvi kipeä ja se toivoo, että joku hoitaisi.”

 

Koska niinhän me kaikki ainakin jossain vaiheessa halutaan ja tarvitaan toista.

Ei kukaan ole immuuni yksinäisyydelle, kivuille, sairauksille ja sille, että joskus on hätä eikä yksin pärjää. Ihan sama miten kova asiantuntija on tai muuten korkeassa asemassa. Tuon rimpsun kun iskostaa päähän, on paljon helpompi ottaa yhteyttä ihan kehenkä vaan, soittaa kenelle vaan tai mennä juttelemaan asiasta kuin asiasta tuntemattomalle. Jos huvittaa. Aina ei huvita.

Omat koulutusmatkani Puolaan ovat heittämällä olleet elämäni jännittävimpiä paikkoja. Muistan niin elävästi Maitlandin ykköstason ensimmäisenä päivänä luokkaan astumisen. Kaikkialla tuntemattomia ihmisiä, vieras kieli, ei mitään kosketuspintaa mihinkään. Se oli minulle 23-vuotiaana ihan todella kova paikka. Myös ykköstason viimeisen viikon näyttökoe oli hetki, kun luulin tikahtuvani jännitykseen.

Eihän nuo kovat paikat mitenkään ilmaisia olleet. On niitä jännityksiä purettu monella eri tavalla ja tavat olisivat voineet olla kestävämpiäkin. Aika on kuitenkin auttanut, ja nyt noita muistoja voi hyödyntää. Tietysti rakennustekniikan opintojen aloittaminenkin jännitti, mutta olisin ollut vähän huolissani, jos en olisi tuntenut mitään. Silloinhan sillä kaikella ei olisi ollut mitään merkitystä, se olisi ollut yhdentekevää.

Itselle sopimattoman ammatin lopettaminen on ollut yksi iso tekijä henkisen lukon poistamisessa. Kuten olen aiemminkin sanonut, eräänlaisen roolin esittäminen oli todella kuormittavaa, ja nyt sitä rooli on ollut poissa. Epämääräinen harmaa möykky rinnassa on kokonaan hävinnyt ja on antanut rentoutta olla vaan tavallinen oma itseni.

Ihan ilman turhia tykytyksiä.

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

On erikoista huomata miten pienistä asioista saa iloa ja onnen tunnetta. Toisin kuin ennen. Koska rahaa oli käytettävissä eri tavalla, tuli osteltua asioita huomattasti pienemmällä...

Kesän loppu häämöttää, ja sehän sopii minulle. Monena vuonna olen alkanut elokuussa odottamaan tulevaa syksyä ja ilmojen viilentymistä aika malttamattomana. Raikas sää ja muuttuva luonto...

OK. So, this is a bit different blog than those before. I finished level 2b in Maitland-concept in Warsaw two days ago. I waited three...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa entinen fysioterapiayrittäjä, nykyinen infrarakentamisen AMK-opiskelija.