Nyt on takana kuukausi uudenlaista elämänvaihdetta. Pääsin siis aloittamaan uudet osa-aikatyöt seuraavalla viikolla kun lopetin fysioterapeutin työt. Sitäkin tapani mukaan huolehdin ja järjestelin aika antaumuksella: työttömyys ja pelkkä kotona oleminen ei houkutellut yhtään. Onneksi pääsin nykyiseen paikkaani!
Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, että miten nyt menee, olisi se keveästi. Tämä pimeä vuodenaika on tarkoittanut vain rauhaa ja helpotusta. Harvinaista kyllä, mutta juuri nyt en haluaisi ajan kuluvan juuri ollenkaan. Yleensä sitä on ainakin alitajuntaisesti niin kiire milloin minnekin ja kohti mitäkin suunnitelmia.
Tämmöinen 2-3 päivää viikossa työtä ja lopun aikaa vauvan kanssa oleminen on kyllä aivan huippu järjestely. Sylvin kanssa on nyt tämä loppuvuoden ja vuodenvaihteen aika ollut aika letkeää, joten senkään puolesta ei ole ollut ylimääräistä murhetta.
Aloitin marraskuun lopussa opiskelemaan pääsykokeita varten, ja se on ollut nyt lähes päivittäistä. Pitkät päikkärit antaa aikaa ja harjoittelu on tuntunut niin mielekkäältä, että olen päässyt koneelle välillä muulloinkin. Tietty kynnys aloittamiseen oli, syystäkin: löysin Opintopolun kautta listan opiskeluistani. Siellä oli lukio-opinnot, fysioterapiaopinnot sekä useammat avoimen yliopiston sekä aikuislukion opintojen aloitusten merkinnät.
Noiden kaikkien keskenjääneiden koulujen lista oli todella masentavaa nähdä. Toisaalta se vaan selkiytti sitä, miten päädyin tähän tilanteeseen. Ei se ollut vain tämän syksyn pieni ressi vaan pitemmän ajan painostavuus ja kuormitus.
Jotain henkistä kypsymistä tässä luopumisen, epäonnistumisen tunteiden, epäilyjen ja vaatimusten suossa on silti tapahtunut. Olen tajunnut, että eipä minun kyllä todella tarvitse koittaa muuttaa itseäni ja mennä vastahankaan. Ei oikeasti tarvitse hakea loputtomasti työnohjausta, terapiaa, keksiä uusia lukemattomia keinoja palautua ja koittaa harjoittaa mieltä niin, että en pyörittelisi työtä päässäni. Voi olla (kyllä!), että minä en olekaan tässä se vääränlainen. Joku muu on. Vaikka joku muu menestyy tässä hommassa, minun ei tarvitse haluta sitä enää.
Olen niin, niin monet kerrat kuullut, että minä olen vain vaativa itselleni ja haluan tehdä asiat niin hyvin. Pitäisi olla lempeämpi itselleen ja ressata vähemmän.
Voisi vetää pienet stressit siitä ja moittia itseään, kun ei osaa olla lempeämpi.
Ehkä taas kyse ei ollutkaan siitä, että minä en omana itsenäni vaan solahtanut sen työn vaatimuksiin, siihen, millaiseksi olin olosuhteet rakentanut. Jospa rakensin vaan huonot olosuhteet!
Edeltävällä en tarkoita työskentely-ympäristöäni tai kollegoita, tietenkään, vaan kaikkea muuta monimutkaista, mistä olen jo aika monessa kirjoituksessa käynyt läpi.
Sain tässä joku aika sitten kommenttia, että kirjoittamani tekstit saivat erään surulliseksi. Nyt kelpaa todeta, että minun reittiäni tai kokemuksiani ei kyllä tarvitse surra tai murehtia. Minulle kuuluu hyvää.
