Kun aloittelin työuraani ammatinharjoittajana, muutin toisesta kaupungista Kuopioon sen vuoksi. Asuin myös hetken aikaa vanhemmillani ja muutaman kuukauden ystäväni asunnossa erään baari-illan lomassa sovitulla vuokralla. Laitoin siis aika paljon peliin ja kaiken päämäärä tuntui olevan saada homma pyörimään ja miettiä sitten muuta. Olihan kaikki ihan älyttömän mielenkiintoista ja olin todella tyytyväinen, että olin päässyt ammatinharjoittajaksi paikkaan, mihin olin opiskeluaikana niin tykästynyt.
Sitten kun puolen vuoden jälkeen uskalsin vuokrata ihan oman asunnon ja tulot alkoivat rullata epäsäännöllisen säännöllisesti, en pystynyt päästämään irti tuosta aiemmasta mielentilasta. Ajatukset pyöri koko ajan johonkin työhön liittyvässä millä ei sinällään sillä hetkellä ollutkaan mitään funktiota. Ei ollut asioita mitä olisi pitänyt varsinaisesti tehdä tai hoitaa. Kunhan vain roikuin jossain tekemättömyyden tunteessa tai pohdin menneitä asioita.
Minulla olisi ollut mahdollisuus käyttää vapaa-aikaa täydemmin. Tietysti tuohon aikaan olin pari päivää viikossa myös Suonenjoella töissä ja alkuviikko oli siksi aika täysi. Se ei tarkoittanut, että koko viikko olisi ollut täyteen buukattu. Aivoni kyllä olivat ja sitä myöten myös keho oli ihan sekaisin tilanteesta.
Miksi ihmeessä on niin, että juuri silloin kun me tarvitsisimme sitä rakasta harrastusta kaikista eniten, se on taipumus jättää pois?
Oma työni limittyi kovin lähelle kaikkia tärkeimpiä harrastuksia ja intohimoja. Muiden innostaminen aktiivisempaan arkeen ja muiden unelmien tukeminen vei omat mehut. Tämä tarina on siis kuultu monesti, tuskin olen ensimmäinen tai viimeinen. Sitten kun työssä oli vielä piirteitä mitkä tuottivat aika isoja sisäisiä ristiriitoja ja siellä käsiteltiin raskaitakin asioita ilman omaa riittävän hyvää työnohjaustaitoa, humahdin kaivoon mikä ei koostunut juuri muusta kuin tuhansista säleistä työtä.
Viimeaikojen puhe nuorten aikuisten uupumisesta töissä on yleensä käsitellyt niitä kaikista raskaimpia tilanteita. Niitä, kun sairaslomalle ollaan pakosta jouduttu ja alamäki on luisunut sitä kohti jo vuosia. Ne hyvän suorituskyvyn uupujat jäävät helposti huomaamatta.
Onko todella niin, että aikaa omille harrastuksille ei ole? Voisiko kyse olla siitä, että joku muu osa-alue elämässä vie henkistä kapasiteettia aivan liikaa siihen nähden, mitä olisi terveellistä? Kivakin kuormittaa ja intohimot vieläkin enemmän. Onko todella niin, että on tarpeellista pohdiskella työasioita myös vapaa-ajalla? Onko ihan varmaa, että kyseinen tilanne muuttuu joksikin viikon / kuukauden / puolen vuoden päästä?
Voisi olla hyvä nostaa pieni ihmillisyyden käsi tässä kohtaa: toisille on vain paljon vaikeampaa tehdä tuo raja. Ei siinä sen kummempaa. Haaste lienee siinä, että sen ominaisuuden huomaaminen tuossa parikymppisenä (ja varmaan myöhemminkin) on ihan todella vaikeaa. Toisaalta taas saattaa olla, että me työtä tekevät tai yrittäjät ovat myös melkoisen omistautuneita työlle, ja harva ehkä osaa sanoa, että hei teeppäs työsi pikkuisen enemmän vasemmalla kädellä tai että ei ne asiat ole niin vakavia.
Harrastuksien tuoma vastapaino auttaa muistamaan kuka minä olen ilman työhön liittyvää identiteettiä. Kuka olen silloin kun pääsen tekemään itselle niitä kaikista mieluisimpia asioita millä ei varsinaisesti ole mitään hyötynäkökulmaa? Mitä teen silloin, kun en yritä miellyttää ketään tai palvella kenenkään muun tarkoitusperiä? Vaan nauttia tekemisestä, onnistumisista ja välillä nauraa epäonnistumisille.
Nämä kaikki asiat tulivat mieleeni kun kävin ratsastamassa pitkästä aikaa. Ratsastus ja hevosten hoitaminen oli minulle kaikista rakkain harrastus 8 – 16 vuotiaana. Kilpailin jonkun verran aluetasolla, mutta valtaosan ajasta puuhailin hoitohevosteni kanssa, tein tallitöitä, ratsastin, olin ratsastusleirillä tai odotin tulevaa ratsastusleiriä.
Kaikkea tuota tein vain puhtaasta ilosta. Välillä kyllä kyrsi jos ratsastustunti tai kisat meni vituralleen tai en tullut jonkun hevosen kanssa toimeen, mutta kyse ei ollutkaan siitä, että koko ajan olisi ollut kivaa. Siellä minulla oli oma paikka olla. Sain tuntea kehittyväni, sain onnistumisen kokemuksia, sain kokea yhteenkuuluvuutta tallikavereiden kanssa sekä opin toimimaan yli 500 kiloa painavien eläinten kanssa.
Mitä sitten tulenkin tekemään jatkossa työkseni, on minulla aika iso valttikortti vietävänä työpaikalle. Tiedän, mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä taas ovat elinehto.
