Tänään oli se päivä kun hain korkeakouluun. En edes muista kuinka monena vuotena olen katsellut koulutuksia niin syksyn kuin kevään hauissa. Niin monta kertaa olen miettinyt miten mielenkiintoista tuokin olisi, entäs tuo…
Mutta enhän minä nyt oikeasti voi sellaista tehdä. Niinhän? Palataanpas selailemaan näitä lukuisia, lukuisia fysioterapian kursseja ja koulutuksia. Kyllä minä niillä löydän “sen” jutun.
Ihmismieli on todella kummallinen. Kun itselleen on raivannut tietyn uoman mitä edetä, on siltä ihan saatanallisen (mikään muu termi ei valitettavasti käy) vaikeaa poiketa! Vaikka mitä vaikeuksia ja haasteita olisi, niin silti sillä tutulla reitillä pysyy ja keksii koko ajan perusteita sille, miksi ei vaan mitenkään voi tehdä asioita mitenkään muuten.
On ihan totta, että tässäkin ratkaisussa on vielä monia tuskallisia hetkiä, rahallisia pohdintoja, jaksamisvaikeuksia ja lukuisia epäuskon hetkiä. Jos pääsen opiskelemaan, tulen varmasti miettimään, että oliko tämä nyt ihan varmasti tarpeellista.
Olen nyt muutaman kuukauden ajan alkanut ensimmäistä kertaa ikinä uskoa sen, että voin oikeasti olla muuallakin töissä kuin terveysalalla. Mikäli terveysalan olosuhteet olisivat erilaiset, voisin hyvinkin harkita sitä uudestaan. Tällä hetkellä en kokemukseni mukaan jaksa sosiaalisesti ja psyykkisesti niin raskasta ympäristöä ja tärkeän ihmisläheisen työn aiheuttamaa painetta. Siksi lopetan ruikuttamisen ja alan tekemään jotain muuta.
Ajattelin useita kertoja fysioterapeuttina ollessani ja kokiessani näitä hankalia tunteita liittyen väärään ammatinvalintaan, että enhän minä ole tällainen. Jäädä nyt roikkumaan johonkin minkän tiedän olevan minulle väärä paikka.
Eipä tarvitse miettiä enää.
