Arvostan ironiaa ja sarkasmia aika korkealle. Sopivan kirpakka huumori uppoaa. Välillä sitä koittaa kääntää negatiivisempia asioita huvittaviksi lukemalla ne ironiseksi ja joskus se tosiaan auttaa löytämään jonkun hopeareunuksen. Kuten ehkä nyt.
Kun täytin muutama viikko sitten 30 vuotta, ajattelin, että nyt ollaan oikealla tiellä, koin itseni virkeäksi ja tarmokkaaksi. Muistin vielä vertailla tilannetta kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, joka oli kaiken tuon vastakohta.
Sitten väsähdin.
Luulen, että viimeisten puolen vuoden käänteet ja mullistukset ottivat minut nyt kiinni ja kertoivat, että ei tämä mennytkään ihan niin helposti. Mainitsinko, että pidän sarkasmista? Selvyyden vuoksi, “helposti”.
Vanhat kunnon aikaisin heräämiset, jalkojen hapoillemenot, rytmihäiriöt ja päänsäryt. Moikka moi, täällä ollaan taas! Mikäs siinä sitten, sitten huilataan ja hoidetaan. Ei tämä ole mitään uutta tai ihmeellistä.
Opiskelun aloittamiseen liittyy todella paljon latautuneisuutta. Valitsemani ala on itselleni sellainen, mistä olen koko elämäni uskonut, että enhän juuri minä voisi tajuta ja sisäistää sellaisia asioita. Miten sujuu pienen lapsen arki, päivähoidon aloitus, sairastelut, unet? Miten pystyn rytmittämään tehtävät, luennot, tentit niin, että muulle elämälle jää aikaa ja ennen kaikkea kaistaa? Pystynkö oikeasti oppimaan?
Inhottavaa, kun on epäonnistumisen mahdollisuus. Oispa mukavuusalueella.
Sitten taas toisaalta tiedän, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä tätä reittiä. Jos en nyt siedä haasteita ja uskalla tehdä päätöksiä, joiden seurauksista minulla ei oikeastaan ole tietoa, katuisin sitä varmasti loppuelämän ajan. Eihän äidiksi tuleminen tarkoita sitä, että oma elämä loppuu ja omien tarpeiden toteuttaminen pitää unohtaa. Kuulostaisi aika epäreilulta asemalta myös lapselle.
Vähempikin saa ohimot jyskyttämään.
