Fysioterapeutin töiden lopettamisesta alkaa kohta olla puoli vuotta aikaa. Mitä enemmän viikkoja ja kuukausia kuluu, tiedän sitä varmemmin tehneeni oikeita päätöksiä. Kun vastaan tulee vaikka työnhakuilmoituksia, fysioterapiayrityksen perustamista tai vaihtelevia somepostauksia, olen selvästi vaiheessa, jossa välitön reaktioni on suoraansanottuna vastenmielisyys ja onni siitä, että nämä asiat eivät koske minua. Negatiiviset tunteet ei liity kehenkään henkilöihin tai entisiin kollegoihin, vaan se on selvästi heijastusta ihan jostain omista kokemuksista ja minusta itsestäni.
Koin samanlaisia tunteita hyvin paljon alalla ollessani. Kokemus väärästä paikasta, asioista, joiden takana en oikeasti halunnut seistä ja joihin en uskonut. Mielikuvista, joita itse koin alaan liitettävän ja jotka eivät tuntuneet minulta. Ns. painekattila kerkesi kehittyä aika monta vuotta ja kehittää aika monta erilaista ilmentymismuotoa. Nyt kun sitä ei enää ole, ilmentyy helpotus ja rauha varmaan tuolla tavalla. Varmasti ajan kuluessa suhtautuminen asiaan muuttuu etäisemmäksi ja neutraalimmaksi.
Se, mistä olen päässyt täysin ja totaalisesti eroon on ajatus, että minuuteen liittyy vahvasti joku (=fysioterapeutin) ammatti tai ura. Tavoitteita ja tulevaisuuden suunnitelmia kyllä on, mutta nyt kun olen ollut puoli vuotta töissä huoltoasemalla, en koe olevani yhtään vähempää minä. Lähes päinvastoin. Huomaan, että minulla on selvästi oma tapa tehdä töitä ja kuinka tärkeää se minulle onkaan. Huomaan juuri minulle tyypillisiä tapoja tai ominaisuuksia, joista voin ammentaa paljon tulevaa uraa ajatellen. Olen ajatellut aiemmin, että no kyllähän kaikki näin toimivat. Jos tekee 6 vuotta töitä täysin yksin, ei ole varmaan vaikeaa päätyä tuohon johtopäätökseen. Kun kehityskaareni ei näennäisesti ole ollut nousujohteinen, on pitänyt nöyrtyä ottamaan taas ohjeita eri tavalla vastaan. Ja se on tehnyt hyvää.
Olen myös päässyt oppimaan vahvuuksistani. Osaan nyt nivoa yhteen työhistoriaani sekä sitä, miksi pitkäjänteinen, sykeröinen, eteen- ja taaksepäin kulkeva terapiaprosessin ohjaaminen ja vierellä kulkeminen on minulle toisaalta antoisaa mutta toisaalta hyvin raskasta. Miten työn pitää rakentua, että saan siitä onnistumisen kokemuksia? Osaan jo osa-aikaisen työn perusteella sanoa todella paljon enemmän näistä kuin ammatinharjoittajana ollessani. Ei ihme, että ajoittain tuntui siltä, että en ole oikeassa paikassa. En ollutkaan.
Mitä tahansa töitä tulenkin tekemään, osaan ainakin ajatuksen tasolla erottaa sen omasta itsestäni. Olen kerran jo kokenut sen, että luovuin intohimoammatista eikä mitään pahaa tapahtunut. Huomattavasti tuskaisempaa oli vuosikaudet miettiä, pohtia, turhautua, mennä eteenpäin oman hyvinvoinnin kustannuksella ja olla kuuntelematta sitä omaa ääntä pään sisällä.
Nyt se saa hoilottaa mielensä mukaan.
