Odottelen tällä hetkellä kuulevani korkeakouluhakujen todistusvalinnan tuloksista (=katson Opintopolkua 10-20 kertaa päivässä). Olen ollut viimeiset pari kuukautta hyvin uupunut todennäköisesti aika vaativan mutta toki tilapäisen elämänvaiheen takia. Häiden odottelu, jännitys ja valmistelu, kotona oleminen pitkiä päiviä yksin 1-vuotiaan kanssa ja opiskeluhaaveet ja niissä itseni likoon laittaminen. Parin viime viikon ajan olen käsitellyt näitä asioita heräämällä viideltä ja ajattelemalla. Loputtomasti ajattelemalla.
Pari ajatusta on noussut yli muiden.
A. Entä jos en pääse kouluun?
B. Miksi käytin elämästäni niin monta vuotta itselleni niin kuluttavalla tavalla?
Minulla oli opiskelusuunnitelmia jo paljon aikaisemmin. Koska en halunnut joutua vaihtamaan alaa, pohdin pääsääntöisesti terveysalan yliopisto-opintoja. Sitten kuitenkin taisin tehdä tiedostamattani oikean päätöksen ja jätin lähtemättä siihen suuntaan. Voin aika luottavaisin mielin sanoa, että tunnen erilaisia liikuntaan, ravintoon, palautumiseen ja ylipäätään liittyviä aihepiirejä keskimääräistä paremmin. Olen itse ollut kiinnostunut aiheista aina ja lukenut ja lukenut. Olisin varmaan ollut tietyllä tavalla kuin kala vedessä terveyspuolella. Silti uran tekeminen noiden aiheitten parissa ei vain olisi ollut minulle oikein. Niiden täytyy olla minulle vain harrastus ja oma elämäntapa.
Olen nähnyt aika monesti, kuinka sosiaali-, terveys- ja hyvinvointialan ihmiset hukkuvat itse arkensa alle ja koittavat samaan aikaan loputtomasti auttaa muita ja olla heille tukena, turvana ja pelastajana. Minä en halunnut ottaa sitä riskiä. Jos en itse laita itselleni rajoja ja määrittele sitä tavoittelemisen arvoista arkea, kukahan muu sen tekisi?
Jotain tämän suuntaista olen ajatellut tiedostamattani jo monta vuotta. Se lähtölaukaus toimintaan on kuitenkin jäänyt uupumaan. Minulla ei ole ollut voimia tähän kaikkeen loputtomaan itsereflektointiin, tyhjän päälle hyppäämiseen, riskien ottamiseen ja kaikkien asiakassuhteiden lopettamiseen tietäen, että olen oikeasti ollut etuoikeutettu kun olen päässyt kulkemaan aiemmin tuntemattomien ihmisten rinnalla niin hienoissa ja toisaalta raskaissakin hetkissä.
Joku tässä muutaman vuoden aikana kuitenkin muuttui. Tai joku tässä muutaman vuoden aikana muutti ja alkoi elämään arkea yhdessä toisen kanssa. Tuli kotiinsa ja huomasi, että tässähän on oikeastaan ihan turvallista uskaltaa ajatella näitä pelottavia asioita. Kaikkea sai heitellä ilmoille eikä mitään teilattu. Kaikkeen kannustettiin.
Vaikka olen todella onnellinen, että tämä odottelun aika on kohta ohi tavalla tai toisella, on tämä kuitenkin juuri sitä, minkä toivoin uskaltavani tehdä ja mikä tuntui ihan utopistiselta ajatukselta joitain vuosia taaksepäin.
Yksin en olisi tähän ikinä pystynyt.
