Voi niitä aikoja, kun ajattelin, että fysioterapiassa on olemassa oikeita ja tarkkoja vastauksia ja aukottomasti ennustettavia lopputuloksia.
ACL-vamma? Kuntouta näin! Selkäkipua? Tee nämä liikkeet! Niska kipeä? Suorita tämä ohjelma! Toki nettigurut vaikuttavat edelleen omaavan jonkun salaisen tietokirjan, missä nämä vastaukset on kerrottu.
Epävarmuus on tietyllä tapaa negatiivinen ilmaisu. Leijutaan jotenkin ilmassa, ei tiedetä mihin suuntaan mennä ja onko nyt valittu oikein vai väärin. Toiset sietävät sitä paremmin ja voivat oikeastaan olla ajattelematta koko asiaa. Sitten on ne muut, joiden on hankala leijua siellä ontontuntuisessa olotilassa.
Olisi niin mukava aina tietää, että kun tekee näin, nämä tietyt asiat tulevat tapahtumaan. Valitse vain reseptikirjasta oikea sivu, kokkaile menemään ja tadaa! Lopputulos on taattu.
Ja jotain tällaista luulin fysioterapian silloin muinoin perusopinnoissa olevan ja sen jälkeenkin. Harmi vaan, että sopivaa reseptikirjaa ei tuntunut löytyvän, vaikka kuinka koitin etsiä. Kun muuttujia on lukematon määrä, on vähän vaikea mitata niitä tarkkoja ainesosia.
Moni asiakas (tai jokunen ammattilainenkaan) ei varmaan tiedä, että aukottomia vastauksia ei ihan todellakaan ole kovin paljoa kuntoutuksessa. On tietysti kuormitusfysiologiset asiat, kudoksen normaalit paranemisaikataulut ja anatomiset seikat, mitkä pitävät aika hyvin paikkaansa yleisellä tasolla. Mutta kun puhutaan vaikka parhaasta pitkittyneen selkäkivun kuntoutusmenetelmästä, polvivammojen tehokkaimmasta hoidosta tai whiplash-oireiston lievittämisestä, onkin eri juttu kyseessä. Ei ole mitään tarkkaa kultaista standardia. Tutkimusnäyttöä on lukemattomista eri keinoista, harjoitteista, liikuntalajeista ja terapiasuuntauksista, ja monen vaivan kohdalla harva on parempi kuin joku toinen. Eri ihmiset hyötyvät eri hoitomenetelmistä. Lisäksi tutkimuksen asettelut ovat niin kirjavia, että monesti eri menetelmiä on mahdotonta vertailla keskenkään, ja usein tutkimusten laatu on suorastaan huono.
Sitten kun valittu hoitolinja on kuitenkin löytynyt, ei epävarmuustekijät lopu siihen. Onko osattu sanallistaa ajatukset asiakkaalle riittävän yksinkertaisesti ja kuunneltu varmasti hänen kantansa ja ennen kaikkea ymmärretty hänen lähtökohtansa? Kokeeko hän valitut toimenpiteet oikeiksi, niin paljon, että ryhtyy toteuttamaan asioita käytännössä?
Eri lähteiden mukaan fysioterapiassa ohjattujen harjoitteiden tekemiseen sitoutuu 30% – 70% asiakkaista. Ei joka tapauksessa kaikki, ja heikoimmillaan vain kolmannes. Myöskään todellista harjoittelumäärää, liiketekniikkaa tai useutta on aika mahdotonta tietää. Meillä kaikilla on taipumus kaunistella eri asioita, kuten vaikka ruokapäiväkirjaa pitäessämme. Ihan sama pätee harjoitusohjelman toteutukseen, eikä se ole mitenkään harvinaista. Fysioterapeutin on vaan haastavampaa tehdä arviota tilanteen etenemistä ja seuraavista toimenpiteistä, jos aikaisempi vaihe on toteutettu eri tavalla kuin ajateltiin.
Mutta oikeastaan kun siitäkään ei ole kauheasti näyttöä mikä on optimaalinen harjoittelumäärä mihinkin vaivaan. Jos halutaan lihasvoimaa tai aerobista suorituskykyä, niin aika selvät annostelun minimimäärät ovat kyllä olemassa. Jos taas selkä on ollut 7 kuukautta kipeänä, polvi ei tunnu kestävän portaiden kävelyä tai lantionpohja on totaalisen krampissa vulvodynian takia, on harjoitusohjelman tavoitteet erilaiset.
No, kuvitellaan nyt vaan, että jotain aletaan tekemään ja kuntoutus lähtee käyntiin. Milloin voidaan odottaa tilanteen parantumista? Mitä se edes tarkoittaa? Kroonisen kivun ”poistaminen” on ainakin omasta mielestäni haastavimpia asioita mitä voin kuvitella, enkä taida olla ainut. En ole sellainen parantaja, mutta ne monet nettimaailman (ja tosielämän) gurut antaa uskoa, että sellaisia taikaparannuskeinoja on. Erilaiset kipumekanismit aiheuttavat niin erilaisia vasteita elimistössä ja vaikuttavat meihin niin monella tasolla ja tavalla, että jos niiden ns. hoitaminen olisi helppoa, tuki- ja liikuntaelimistön vaivat tuskin olisivat yleisimpiä syitä jäädä ennenaikaisesti eläkkeelle.
Se kivun poistaminen on kuitenkin useasti sitä, mitä asiakas toivoo. Ja siis se, jos joku on ymmärrettävää. Haaste on siinä, että kukaan ei voi tarkasti luvata, milloin tilanne alkaa rauhoittua. Siitä huolimatta harjoitusohjelmasta ja valituista keinoista tulisi pitää kiinni pitkäjänteisesti. Täsmäkeinoja kun on melko vähän, ja niitä kuuluisia taikatemppuja vielä vähemmän. Parempi olo voi olla hetken aikaa vaikka millä kansanparannuskeinolla, mutta pitkällä tähtäimellä tilanne tuskin etenee.
Onko jo luottavainen olo?
Jos ei ole, hyvä! Nyt on avoin mieli ajatella eri tavalla.
Muistan ensimmäisenä vuotena valmistumisen jälkeen nähneeni kaavion siitä, miten aluksi noviisina johonkin asiaan perehtyneenä luulen tietävänsä aiheesta paljon, mutta seuraavissa vaiheissa ymmärrys kasvaakin niin, että ymmärtää lopulta tietävänsä asiasta äärimmäisen vähän. Se on hyvä asia, koska ymmärrys sen myötä laajenee ja on varmaan nöyrempi omaa tietämystään kohtaan.
On ihan totta, että alkuvaiheessa on pakko olla jonkinlainen reseptikirja asioiden kaavamaiseen opetteluun, ja jotkut asiat ovat nimenomaan ulkoa opeteltavia ja tarpeellisia. Siten voi päästä perille edes suurista linjoista ja koittaa olla niissä mahdollisimman hyvä. Kun niitä on toteuttanut jonkun aikaa ja huomaa, että eihän nämä keinot kyllä ole sovellettavissa ihan kaikkiin tapauksiin, on jo pohja mille rakentaa tulevia työkaluja ja tietämystä. Jos asiat ovat heti liian monimutkaisia, aivot menee solmuun pahemmin kuin Rubikin kuutio.
On oikeastaan ihan sama, mikä asiakkaan ongelma on, koska tietyt asiat voi ja pitää toteuttaa kuitenkin.
Pitää tietää, miten asiakas kokee ongelman vaikeuttavan tämän arkea, työtä, elämää, liikkumista, sosiaalisia suhteita tai muuta osa-alueita tämän elämässä. Mitä enemmän niitä alueita on, sitä monitahoisempi haaste on edessä ja todennäköisesti “pari jumppaliikettä” ei pelkästään riitä aiheuttamaan muutosta vaan ongelmaa pitää kaivella syvemmältä. Sitten olisi tietysti hyvä olla perillä siitä, miten ne työt, sosiaaliset suhteet ja liikunta pahentavat ongelmaa.
On hyvä olla selvillä myös siitä, miten asiakas voi itse helpottaa omaa oloaan ja mitä on jo tehty. Sehän helpottaa meidän työtä, kun saa hieman vinkkiä ongelman asiantuntijalta, eli asiakkaalta.
Jos asiakas on kovin huolissaan tilanteesta, ei usko sen paranevan ja näkee uhkaavia tulevaisuuden kuvia edessään, täytyy nämä huolet ja murheet ottaa huomioon ja olla kannustava. Joskus asiakkaalla on hyvin painokkaita mielipiteitä ja kokemuksia ongelmaansa, jotka eivät tee kovin hyvää pystyvyyden tunteelle. ”Niskaani / selkääni / niveliäni on pakko manipuloida / hieroa / mobilisoida joka toinen viikko, että pysyn kunnossa ja muuten en voi tehdä työtäni” on yksi hyvä esimerkki: voi miettiä, kuka ja mikä tämän uskomuksen on sinne tajuntaan iskostanut. Hoidoissahan ei ole mitään pahaa, mutta ne tulee nähdä nimenomaan lyhyen aikajänteen ratkaisuina. Jonkinlaista yhteisymmärrystä pitäisi pystyä luomaan ilman, että saa toisen tuntumaan itsensä uhatuksi: nythän hänen omaa vahvaa näkökantaansa kyseenalaistetaan. Että ei muuta kun tasapainoilemaan trapetsille! Läheskään aina yhteisymmärrystä ei löydy ja se on ihan ok. Yhden ihmisen ei tarvitse pystyä tarjoamaan kaikkea kaikille.
Sen jälkeen voi pohtia, että mihin kaikkeen asiakas on valmis ryhtymään, onko tämä valmis tarvittaessa muuttamaan lähestymistapaansa ongelmaansa ja miten arjessa on resursseja minkään sortin muutoksille. Jos päivät on tupaten täynnä eikä hengähdystaukoa ole, ei voida olettaa, että vain asioita vielä lisäämällä saataisiin jotenkin positiivinen lopputulos aikaan. Ehkä sittenkin jotain pitäisi vähentää ja antaa keholle ja mielelle tilaa?
Vasta sitten kun näitä asioita on pohdittu, voi alkaa miettimään mitään muuta. Edelleenkään meillä ei ole sitä kultaista ohjetta vaikka selkäkivun hoitoon, mutta asiakas on jo kertonut meille paljon siitä, mille sivulle siellä reseptikirjassa kannattaa siirtyä ja mihin hän on valmis.
Aukotonta lopputulosta ei edelleenkään ole tarjolla, kuten ei ollut alussakaan. Onnistumisen todennäköisyys on vain kasvanut sillä, että on oltu riittävän epävarmoja. Olisiko niin, että kun emme kuvittelekaan tietävämme kaikkea, asiakkaat kyllä ohjaavat meitä oikeaan suuntaan, kun vain kuuntelemme?
Kun aukottomia vastauksia on hyvin harvoihin asioihin olemassa ja moni asia tuntuu ristiriitaiselta, saattaa juuri epävarmuuden avulla pystyä pitämään mielen avoimena. Ei ole aina antaa samaa vastausta kaikille ja toisaalta omia toimiaankin arvioi riittävän usein. Se kyllä riittää.
