Tällä viikolla lapseni syntymästä tuli kuluneeksi puoli vuotta. Päivä ei ollut sen kummempi kuin mikään mukaan, itse asiassa päivät muistuttavat kovasti toisiaan nykyään. Vauvalle tietysti jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia uutta, kuten esimerkiksi äidin nenän tai ojentajien nipistelyä.
Itselleni tuo puoli vuotta oli eräänlainen merkkipaalu. Synnytystä seuranneina viikkoina olo ja vointi oli tietysti aivan toisesta maailmasta, ja ensimmäistä kertaa ikinä tunsin oloni jollain tapaa heiveröiseksi ja haavoittuvaiseksi. Sitä voi olla vaikea selittää, mutta luulen, että ainakin joku samassa tilanteessa ollut ymmärtää. Omat ajatukset pyöri vain siinä ihanassa pienessä vauvassa, ja niin sen pitää ollakin.
Noiden ensimmäisten viikkojen ajan ja ehkä pari kuukauttakin täytyi tietysti ottaa hyvin kevyesti. Harjoittelussa oli koko ajan tuntosarvet herkillä ja keskivartalon ja lantion pienempiä aktivointiharjoituksia piti tehdä paljon. Sellaista huolettomuutta ei ehkä kauheasti ollut, koska pohjatyöt piti tehdä hyvin.
Mutta nyt.
Ne on tehty!
Puolen vuoden jälkeen en tunne enää olevani palautumassa raskausajasta tai synnytyksestä. Sen sijaan olen taas jonkun uuden projektin alussa. Viimeiset 15 kuukautta kehoni on ollut vauvani yksiö, poistumistie ja ravintola. Imetän edelleenkin osittain, mutta senkin suhteen tuntuu, että nyt alkaa olla aika saada oma keho takaisin kokonaan.
Kehoni ei tietenkään ole samanlainen kuin ennen raskautta, eikä sen tarvitse ollakaan. Kuitenkin lihasvoiman ja -massan rakentaminen on edelleen pitkälti kesken, eikä toisaalta aiemmin olisikaan ollut vielä sopiva hetki aloittaa kunnolla. Tänä kesänä olen liikkunut puhtaasta liikunnan ilosta ja päässyt liikkumaan tavoilla, joita kaipasin todenteolla.
Itselleni nämä kuusi kuukautta on opettaneet nöyryyttä omaa kehoa kohtaan. Jos olen tehnyt jotain liikaa, palaute on ollut polvikipua, nilkkasärkyä tai jotain muuta. Olen myös huomannut, että vaikka en ole koko ajan analysoinut kaikkea ja miettinyt, mitä progressiota voisin ottaa harjoitteluun seuraavaksi, asiat on menneet eteenpäin ihan hyvin. Keholla on taipumus pyrkiä kohti homeostaasia eli normaalitilaa. Joskus tuo prosessi häiriintyy ja silloin se vaatii enemmän toimenpiteitä ja huomioimista. Lisäksi jos on vaikka joku tietty laji missä kilpailee tai harrastaa aktiivisesti, joutuu silloin tekemään huomattavasti enemmän työtä palautumisen eteen.
Kaikki menettävät lihasmassaa raskausaikana ja kaikkien kehonkoostumus muuttuu raskausaikana. Aivan kaikkien. Vaikka keho onkin synnyttäneen naisen keho, ei se tarkoita, että sitä ei voisi harjoittaa tietyiltä ominaisuuksiltaan aivan identtiseksi kuin se oli ennen raskautta. Sitä, onko vaikka normaali hyvän olon paino sama kuin ennen raskautta, ei voi ennustaa. Jos on kuitenkin resursseja, aikaa ja voimavaroja harjoitella ja syödä hyvin ja riittävästi, voi omalle hyvinvoinnilleen ja itselleen tehdä todella suuren palveluksen. Itsensä mollaamisen tai syyttelyn kautta se ei kuitenkaan tapahdu. Joskus asiat ottaa enemmän aikaa.
Omaa palautumismatkaani ei ole värittänyt synnytyskomplikaatiot tai postpartum-masennus. Vauvani on ollut perustyytyväinen koko ajan. Vatsanseinämäni palautui venyttymisestä hyvin. On todella tärkeää, että mitään aikatauluja, edistymisiä tai painon putoamista ei ala vertaamaan kenenkään muun kanssa, vaikka synkimmällä hetkellä ajatukset saattaa karata siihen suuntaan.
Vaikka niillä huonoimmilla hetkillä voikin tuntua, että mistään ei tule mitään, maha näyttää oudolta, naisellisuus on kuin muisto vain eikä tuolilta pääse ylös yhtä ripeästi kuin ennen, ei se haittaa. Edessä olevat ajat ovatkin oikeasti raskaita, mutta toisaalta taas niiden jälkeen päivät muuttuu paremmaksi. Olo muuttuu virkeämmäksi ja keho tulee vielä tuntumaan enemmän omalta.
Lopulta väistämättä huomaakin, että tästä selvittiin. Ja minkälaisen palkinnon kanssa.
