Vauvani täyttää kuukauden päästä vuoden. Yhden kokonaisen vuoden. Mitä kaikkea yhteen vuoteen voikaan mahtua. Kuukausien kulku muodostuu jonkinlaiseksi janaksi päässäni, visuaaliseksi ajanjaksoksi. Jakso tuntuu näin jälkikäteen alkaneen siitä kun jäin äitiyslomalle kolme kuukautta ennen laskettua aikaa.
Todennäköisesti en tule enää koskaan kokemaan sellaista kolmea kuukautta kuin tuolloin. Hartioita painanut työstressi helpottui ja pystyin hengittämään vapaasti tietäen, että minun ei tarvitse tehdä työtä, jota en oikeasti enää halua tehdä, kokonaiseen yhdeksään kuukauteen tai jopa vuoteen. Olin niin paljon jouten! Nukuin päiväunia, lämmitin takkaa, opetin nuorempaa koiraani kulkemaan vaunujen vierellä ja kiersin kymmeniä kilometreja tyhjiä vaunuja työnnellen. Maha pystyssä. Seurasin kevään valon lisääntymistä ja kävin lumikenkäilemässä. Olin tyytyväinen kehooni, joka kantoi raskauden hyvin. Loppuraskaudessa rannekanavaoireyhtymä alkoi vaivaamaan, mutta olipahan enemmän syitä olla vielä enemmän jouten.
Maaliskuussa vauva sitten syntyi, kaksi viikkoa yliajalla ja käynnistettynä. Tuosta hetkestä alkoikin vastasyntyneen kanssa ihana ja haastava kupla. Puolisoni oli kuukauden kotona synnytyksen jälkeen ja yöt oli jaoteltu: hän oli alkuyön ja minä aamuyön vauvan kanssa. Molemmat saivat nukkua ihan hyvin, toki päivärytmimme oli aika erilainen.
Seurasin oman kehoni touhuja ja olomuotoa. Aloittelin jumppia, kävin kävelylenkeillä ja tein puutöitä. Selinmakuu ja lantion venyttely tuntui ihanalta. Kevät eteni edelleen ja mahdollisti uusia liikuntamuotoja samalla, kun oma palautumiseni eteni. Vuodenaika oli puolellani: koko ajan enemmän valoa, maan tuoksuja, lämpöä. Kesää kohti mennessä katselin öisin auringonnousua vaippaa vaihtaessani. En ole koskaan nähnyt niin monia auringonnousuja kuin viime kesänä.
Sylvi sai nimen. Hän vaikutti alusta asti olevan se niinsanottu perustyytyväinen vauva. Välillä sitä itketti niin, että mikään ei auttanut, mutta suurimman osan ajasta kaikki oli aivan hyvin. Kuukausien edetessä yöt alkoivat mennä vähemmillä herätyksillä, ja neljän kuukauden kohdilla aloimme vähentämään yösyöttämisiä lääkärin kannustamina. Sekin meni sitten ikäänkuin itsekseen. Vauvantahtinen arki oli ihanaa, mutta olin myös hyvin valmis ottamaan hetkiä itselleni ja olemaan vauvasta erossa. Ensimmäisen yön Sylvi oli hoidossa nelikuisena. Se oli mainio mökkireissu.
Aloin lopettelemaan imetystä kuuden kuukauden kohdilla ja kuukauden aikana lopettelin kokonaan. Samaa tahtia ihan vastasyntynyt pikkuvauva alkoi kasvamaan ihan vaan vauvaksi ja oma maailmanikin alkoi avautua enemmän. Mietin töihin palaamista, palasin töihin viikonloppuisin, olin taas mielettömän stressaantunut ja halusin jotain muuta.
Epäilemättä äidiksi tuleminen vaikutti ammatinvaihdospäätökseen. Olin kokenut puolen vuoden aikana mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, ja mille haluan antaa tilaa itsestäni. Olin samalla ollut vapautunut, helpottunut ja onnellinen, kun olin päässyt töistä pois. Väärä ammatinvalinta ja siitä aiheutuneet psyykkiset ja fyysiset oireet viiden vuoden ajanjaksolla tuntuivat jälkikäteen katsottuna ihan he*vetin typeriltä. Päätin, että jatkossa käytän resurssejani ja aikaani johonkin muuhun, mikä ei aiheuta minulle vastaavia oirehtimisia enää ikinä.
Kun Sylvi alkoi konttaamaan, maailma oli auki. Siitä lähtien meillä on asunut toimelias ja utelias vauva. Pienestä punaisesta ruttunaamaisesta vastasyntyneestä kasvaa toimija ja ilmeikäs pikkuihminen. Jollain ihmeellisellä tuurilla tämä ponteva tyttö on myös aika haka nukkumaan. Seitsenkuisena hänet siirrettiin omaan huoneeseen nukkumaan. Sen jälkeen yöheräämisiä on ollut yhden käden sormilla laskettava määrä. Yöunet on 12-14h ja päiväunet siihen päälle. Ironista, että omat univaikeuteni ovat helpottaneet vauvavuotena ja olen ollut virkeämpi ja jaksavampi kuin monesti työssä ollessani. Tästä on ollut vaikea puhua, koska usealla ystävälläni on pieni vauva, jotka eivät ole antaneet vanhemmilleen samanlaista levon mahdollisuutta katkonaisempien unien myötä. Jos itsellä on raskasta, tuskin haluaa kuulla miten meillä taas nukuttiin reilusti kellon ympäri.
Vaikka kulunut vuosi onkin täysin erilainen ja jotain, mikä ei ole verrattavissa mihinkään aikaisempaan, on huojentavaa huomata olevansa edelleen minä. Vaikka olen äiti, olen silti oma itseni. Nyt jopa ehkä vielä enemmän omilla jaloillani seisova ja toleranssini turhuuksille ja joutaville energiasyöpöille on entistäkin pienempi. En myöskään enää mieti läheskään niin paljon mitä muut ajattelevat. Muiden tölväykset ja töksäytykset on helpompi jättää omaan arvoon.
Sanotaan, että vauva ei voi ratkaista kenenkään ongelmia. Ei varmasti voikaan, mutta lukemattoman paljon hyvää pieni nyytti voi kyllä saada aikaan. Ihan vain olemalla.
