Merkityksellisellä elämällä taitaa olla hinta

Minua on kalvanut useita vuosia tunne, että en ole oikeasti kokeillut rajojani. Kun lukio-opinnot ja fysioterapiaopinnot menivät vähän vasemmalla kädellä, en joutunut oikeasti missään vaiheessa todella ponnistelemaan vaikka töitä tietysti jouduin tekemään. Koska en ponnistellut, en ole saanut mitään merkittävää palkinnon tunnetta.

Tiedättekö, sellaista ylpeyttä siitä, että minä pystyin tähän! Kovan työn avulla saavuttamaan jotain itselleni todella tärkeää.

Muista asioista olen kylläkin tuon tunteen saanut. Lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen omassa kehossa, ihmisen, jonka kanssa halusin mennä naimisiin, löytäminen, uskallus tehdä suunnanmuutos uralla ja hakea opintoihin.

Nämä on isoja asioita ja samalla voi kyllä todeta, että ei näistä mikään ilman todella kovaa työntekoa ja ponnistamista (pun intended) tapahtunutkaan. Ei ilman kyyneleitä, kiukkua, väsymystä, epäilyjä. En ajattele, että äitiys tai vanhemmuus olisi mikään välttämätön merkityksellisen elämän ehto. Minulle raskausajan ja synnytyksen läpikäyminen ja siitä palautuminen on kuitenkin asia, jota kannan vähän semmoisena meriittinä itselleni. Hassua tai ei.

Meitä kuitenkin on aika moneen junaan. Selvästi joku osa minussa on jäänyt vaille sen merkityksellisyyden tunnetta, mitä työltä kaipaan. Joku toinen ei edes tunnista sellaista tarvetta, ja elämän tärkeät palikat on jotain ihan muita.

Lapsen kanssa tuon merkityksellisyyden hinnan tuntee nahoissaan lähes päivittäin. On päiviä, kun ei kertakaikkiaan jaksaisi olla paimentamassa ja äitimässä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, siinäpä ollaan. Sitten taas se kaikki onni ja rakkaus mitä omaa lastaan kohtaan tuntee on myöskin jotain ihan eri tason rikkautta.

Olenkin alkanut ajattelemaan, että ne kaikista parhaat asiat elämässä ei ole niitä, mitkä kannetaan eteen. Ne on niitä, minkä eteen on valmis näkemään vaivaa ja mitkä ovat mahdollisesti useinkin todella raskaita ja haastavia. Niinä aikoina ja vuosina, kun minulla on ollut kaikista vähiten tekemistä enkä ole saanut itsestäni irti etsiytymään jonkin aktiviteetin äärelle, olen ollut kaikista huonovointisin. Oravanpyörähän se on, kun masentaa niin on vaikea olla aktiivinen ja avarakatseinen.

Se nukkuva ja puolikuollut elämä on katala tila.

Vaikka välillä omakotitaloasuminen onkin aika puuhakasta, tekee se ainakin omasta elämästäni jotenkin maistuvampaa. Velvollisuudet, askareet ja kaikenmaailman ulkotyöt ei ihan joka päivä kauheasti kiinnosta. Valmiin työn näkeminen antaa kuitenkin pieniä palkintoja ja onnistumisia. Monista hommista saa myös ihan välittäjäainetason palkinnon, kun endorfiinihana avautuu fyysisten toimien jälkeen.

Aiemmin en tiennyt miten tärkeää on, että elämässä on isoja kontrasteja. Nyt tiedän, ja tulevana syksynä alan sitten maksamaan erilaisen merkityksellisyyden hintaa. Vähän luulen, että se ei ole halpa.

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Ulkona on -30 astetta pakkasta. Työnnän pyöräkärryjä ulkona. Kärryissä istuu porontaljaan ja lämpöpussiin käärittynä, villa-asuun ja toppapukuun pakattuna taapero ja pitää omaa mölinäänsä. Määränpäänä on...

Ylihuomenna järjestetään Kuopion Insinööriopiskelijat ry:n  syyskokous, jossa valitaan tulevan vuoden hallitus ja puheenjohtaja. Asia on sillä tavalla ajankohtainen, että olen hakenut hallituksen jäseneksi. Miksi olen...

Ajattelin tänään empatiaa. Se on pyörinyt päässäni jo pitempään semmoisena epämääräisenä höttönä, mutta tänään yhden podcast-jakson myötä taisin saada asiasta paremmin otetta. Empatiataito on aivan...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa 7 vuotta fysioterapeuttina toiminut ja nyt alaa vaihtava 30-vuotias nainen Pohjois-Savosta. Aloitin rakennustekniikan opinnot Savoniassa syksyllä -23.