Epätoivon puhetta on kaikkialla. Sodat, ihmisten loputtomalta tuntuva tappaminen ja julmuudet toisia kansoja kohtaan, globaali epävarmuus ja maailman suurimpien valtioiden johtajien sosiopaattiset taipumukset, ilmastonmuutoksen vääjäämättömältä vaikuttava edessä oleva tuho, rasismi, työelämän epätasa-arvo ja heikommassa asemassa olevien aseman jatkuva heikentäminen.
En ole varma, milloin ajatukseni kääntyivät kyynisemmiksi ihmiskunnan tulevaisuutta kohtaan. Lukiossa ei ollut vielä huolta huomisesta enkä muista, että olisin parikymppisenä osannut murehtia asioista, jotka eivät olleet aivan nenäni edessä. Maailma vaikutti olevan erilainen kymmenen vuotta sitten, saati sitten kauempana historiassa.
Vaikka päällisin puolin sattuu olemaan niin onnekkaassa asemassa, että median mielellään jauhamat, märehtimät ja uudelleen jauhamat kriisiotsikot eivät kosketa itseä, alkaa se hiljalleen muuttamaan maailmankuvaa kylmemmäksi (vain vertauskuvallisesti). Saattaa myös olla, että niiltä haluaisi piiloutua kokonaan.
Olen luisunut aika pitkälle ajattelussa, että sitten kun ihmiskunta on ollut tarpeeksi ahne, itsekäs ja julma, meille tapahtuu jotain muuta, mikä antaa maapallolle ja luonnolle aikaa toipua ja alkaa rakentua uudestaan.
En tiennyt, että siksi Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia olikin niin täydellisesti juuri sitä, mitä tarvitsin.
En halua kertoa kirjasta itsestään kauheasti, enkä totta puhuen osaisikaan. Kirja on niin hyvin ja oivaltavasti kirjoitettu ja siinä on niin paljon yksittäisiä esimerkkejä ja tositarinoita, että omin sanoin kertomalla laajemmin osaisin pukea sanoiksi ehkä 10 prosenttia.
Isossa kuvassa siinä kerrotaan, miten valtaosan ihmisten historiasta emme ole tunteneet sotia tai vallanhimoa. Se on alkanut vasta 10 000 vuotta sitten, kun keksimme, että joku maapläntti kuuluu yhdelle ja toinen pläntti toiselle. Siinä kerrotaan, miten monet lukion psykologian 1-kurssilla opitut psykologiset kokeet, jotka ”paljastivat” ihmisten julmuuden toisia kohtaan, olivatkin enimmäkseen vain laadullisesti huonoja tutkimuksia. Enemmän näyteltyä draamaa kuin vedenpitävää tiedettä. Siinä kerrotaan myös, miten meillä ihmisillä on taipumus tarttua ihmisen syntisyyttä (uskonnot) ja pahuutta korostaviin tarinoihin, seikkoihin ja uutisiin.
Samalla niin paljon hyvää jää piiloon.
Hyviä uutisia ei kanneta silmiemme eteen samalla tavalla kuin huonoja uutisia tai kriisikertomuksia. Sitten taas tietysti on välttämätöntä, että esimerkiksi Gazan kauheuksista ja kansanmurhaa lähenevästä kriisistä levitetään tietoa. Tärkeämpää ehkä olisi miettiä, mitä sillä tiedolla voi tehdä. Asiat tuntuvat tapahtuvan niin kaukana, että tuntuu olevan helpompaa valita kyynikon tie ja todeta, että ”ollaan me ihmiset ihan kamalia”.
Tämä aihe on minulle vaikea. Kun on niin pitkään tottunut ajattelemaan, että ihmiskunta kulkee kohti loppuaan, pitäisi yhtäkkiä osata nähdä kaikki hyvä, mitä on. Kaikki edistysaskeleet mitä on saatu aikaiseksi. Siihen auttaa varmasti keskustelut muiden ihmisten kanssa, mielellään sellaisten, joilla on muutakin sanottavaa kuin omien ajatusten vahvistaminen. Itse olen saanut lukemattomia ahaa-elämyksiä myös kirjoista.
Lukeminen on antanut minulle ymmärrystä siihen, miten satumaisen onnekkaita olemme eläessämme tässä ajassa. Miten on ollut käsittämätön onni, että olen syntynyt naiseksi 2000-luvulla, enkä vain joitain satoja, saati tuhansia vuosia aiemmin, jolloin minulla ei olisi ollut mitään omia tulevaisuuden näkymiä ja olisin ollut sukujen välistä kauppatavaraa. Miten onnekas olen, kun sain synnyttää lapseni terveydenhuollossa, jossa kätilö- ja naistentautiosaaminen ja resurssit ovat maailman huipputasoa. Miten onnekas olen, kun parisuhteessa naisen lyöminen ei ole enää hiljaisesti hyväksyttyä ja jopa suotavaa, jotta nainen pysyisi nöyränä ja tottelevaisena.
Pakko myöntää, että nuo ajatukset herätti Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli.
Tämänhetkinen sivistys on niin pieni hetki maapallon historiassa, että sitä on mahdotonta käsittää. Silti saattaa unohtua ajattelemaan, että me ihmiset hallitsisimme kaikkea ja kaikkia. Oikeasti olemme lopulta aika merkityksettömiä. Olemme eläinlaji muiden joukossa, mutta sosiaalinen älykkyytemme on mahdollistanut äärimmäisen kehityksen. Tietysti tarinoinemme, kulttuureinemme ja järjestyksinemme olemme omasta mielestämme erittäin tarpeellisia. Näiden tarinoiden ulkopuolelle voi olla hieman vaikea nähdä. Uusiin näkökulmiin tutustuminen, vaikka lukemalla, on siihen erittäin hyvä lääke.
Hyvän historian lukemisen jälkeen huomasin vilpittömästi ajattelevani, että entä jos? Entä jos me ihmiskuntana pystymme tekemään yhteistyötä niin, että muuttuvan ilmaston kanssa opitaan elämään? Entä jos epävakaiden maiden tilannetta saadaan rauhoitettua niin, että pakolaisuudelle ei ole enää niin paljon tarvetta? Entä jos nuorempi sukupolvi alkaa viedä uutta johtamiskulttuuria koko ajan ylemmille yhteiskunnan tasoille niin, että se, joka on kaikista häpeilemättömin, kovaäänisin, epärehellisin ja rikkain, ei olekaan automaattisesti vallanpitäjä?
Näiden utopialta tuntuvien näkymien ajattelu saattaa tuntua samalta kuin minusta tuntui nähdessäni Bregmanin kirjan kannen monen monta kertaa äänikirjapalvelussa. Ajattelin, tyypillisesti, että tuo on varmaan jotain naiivia onnellisuushömppää, joka on kirjoitettu vaaleanpunaiset lasit silmillä. En uskonut, että hyvä voisi olla mahdollista.
Kirjan lopussa on 46 sivua lähdeviitteitä. Tämä ei ole hömppää, vaikka joskus sitäkin on ihan kiva lukea.
Lue tämä kirja.
