Olen ollut tällä viikolla kuusi kuukautta pois töistä ja vauvani täytti kolme kuukautta. Huvittavaa ajatella, että olin oikeasti kolme kuukautta kotona kasvattelemassa vauvaa mahassani. Katselin Netflixiä, opin nukkumaan päiväunia, makasin saunassa kyljeltään koska istuminen tuntui tukalalta ja laittelin ruokaa kuin paraskin kodin hengetär. Luin blogitekstejä synnytyksestä, luin kirjoja synnytyksestä, kuuntelin kirjoja vauvan hoidosta. Puhdistin kylppärin kaakelisaumoja, siivosin. Lumikenkäilin 13 tuntia, kävelytin koiria 24 tuntia. Tein voimaharjoittelua noin 10 tuntia ja erinäisiä liikkuvuus- ja venyttelyharjoituksia 5 tuntia. Koulutin koiraani kulkemaan lastenvaunujen kanssa lenkeillä. Tilailin sopivia vaatteita loppuraskauteen ja imetykseen ja siivosin pieneksi käyneet vaatteet kaapista. Haaveilin siitä, että voisin käyttää A-linjaisia mekkoja ja hameita. Tai farkkuja!
Mutta ennen kaikkea annoin itselleni hengähdystauon ja tilaa olla minä ilman ammatti-identiteettiä tai toisaalta ilman äitiyden uutta roolia.
Fysioterapeutin työ ei ole itselleni mikään helpoin. Jos haluaa työskennellä yksityisellä puolella, on paineet käydä kalliissa koulutuksissa ja koittaa miettiä mitkä olisi parhaita työkaluja tai menetelmiä. Se, mitä itse voisi ajatella olevan asiakkaalle sopiva ratkaisu, ei saata olla lähimainkaan sitä, mitä asiakas näkisi tarpeelliseksi. Saattaa olla, että kemiat eivät kohtaa sitten millään. Saattaa turhauttaa se, että ns. tuloksia ei tunnu tulevan, ja omaa ammattitaitoa alkaa epäilemään. Ei toisaalta tiedä, kuinka paljon asiakas on valmis panostamaan omaan tilanteeseensa. Toisaalta keskustelun merkitys ja psykofyysisten tekijöiden kartoittaminen on aivan olennaista, mutta taas jonkun pitäisi alkaa tekemään suurinpiirtein keppijumppaa 5min kesken työpäivän ja vaivat voisi olla sillä selvä.
Kerrottakoon, että kaakelisaumojen puhdistus oli aika terapeuttista. Tulosta tuli!
Vauva herää, 10 min keskustelu päiväunien jatkamisesta. Äiti voittaa.
Ajatus katkesi. Mitähän olin sanomassa…
Vauvan kanssa oleminen on jotenkin luonut kontrastia moneen asiaan. Mielestäni maastopyöräily ja metsälenkit koirien kanssa oli ennenkin lempipuuhiani. Salilla oli kiva käydä ja olo oli mukavan raukea sen jälkeen. Mutta nyt kun ei voi vain lähteä ilman ennakkoon sopimista on liikunnan aikainen ja jälkeinen olo vieläkin parempi. Olin viikon vauvan kanssa vanhempieni luona ja kävin ajelemassa maastopyörällä Lintharjun reiteillä ja menin suoraan sen jälkeen saunaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut niin euforisessa tilassa. Pepsi max oli suurinpiirtein jumalten juomaa ja olin hiusrajaa myöten täynnä endorfiineja. Kun vielä on saanut sitä omaa aikaa, on vauvan syliinotto entistä ihanampaa.
Sitten taas kun vauvaa on nukuttanut 1,5h eikä venkoilulle tai havahteluille näy loppua on olo vähemmän ruusuinen. Kun tulee rintaraivareita, koittaa imettää huoltoaseman parkkipaikalla autossa eikä maito lähdekään herumaan eikä korviketta ole mukana. Kun laittaa vauvan nukkumaan yösyötön jälkeen 03.20 ja tuntuu itse heräävän samalla sekunnilla kun on laittanut pään tyynyyn, kello onkin 06.01 ja vauvalla on taas nälkä.
Sitten se katsoo pienillä nappisilmillään ja hymyilee niin, että hymiö 😀 saa ihan uuden merkityksen.
Antaa loman siis toistaiseksi jatkua. Kaikissa äärilaidoissaan.
