Loppuelämän kaksi ensimmäistä kuukautta

12.5.22. Huomenna vauvani täyttää juhlalliset kaksi kuukautta. En oikein tiedä, että onko aika mennyt nopeasti vai hitaasti. Päivät on nykyään niin erilaisia kuin ennen ja välillä on todella vaikea muistaa mitä vaikkapa edellisenä päivänä on tehnyt. Vaikka ei muistaisikaan, niin 100% varmasti tekemiset on koostuneet pitkälti vaipanvaihdosta, nukuttamisesta, imettämisestä ja vauvan ihailusta. Tai raivokkaiden itkunpuuskien rauhoittelusta. Riittää nimittäin keuhkoa.

Olin aika avoimin mielin ennen synnytystä sen suhteen miten kaikki tulee menemään vauvan kanssa. Monelta suunnalta kuulee puhetta miten vastasyntyneen kanssa on raskasta, univelat maksimoituu kun pienellä ei ole minkäänlaista unirytmiä ja öisin nukutaan lyhyissä pätkissä. Vähintäänkin kaikenlaisista vaiheista puhutaan: miten rokotteiden aiheuttamat vatsanväänteet tekee vauvasta pikkudemonin ja miten tiheän imun kaudet sitoo äidin vauvaan kiinni niin, että itsensä voi laittaa joksikin aikaa pieneen komeroon ja ottaa sitten tilanteen normalisoitua takaisin framille.

Ja tietysti kaikki vastasyntyneet ja tuoreet vanhemmat ovat erilaisia. On eri asia, että syntyykö esikoinen vai kolmas lapsi. Jotkut alut ovat todella hankalia ja pikkuvauva-aika on koko ajan erittäin raskasta. Vaikeista asioista saa puhua, mutta niin saa myös niistä positiivisista. Siksipä:

tämä aika on ollut todella paljon ihanampaa kuin osasin kuvitella.

Meille on tupsahtanut varmaan sellainen perustyytyväinen vauva. Itse odotin jotenkin synnytyksen jälkeisen ajan olevan totaalista univelkaa ja hormonihöyryjä jotka estäisivät ne vähätkin nukkumisen mahdollisuudet. Uni kuitenkin maistui ja todellakin kiitos miehelleni siitä, että sain mahdollisuuden nukkua pari viikkoa vauvan syntymästä useamman kokonaisen yön.

Varmasti levon mahdollistamana palautuminen käynnistyi aika mukavasti. Toki jotkut asiat oli ennakoitu jo etukäteen, mm. meidän pakastin oli niin täynnä valmiiksi tehtyä ruokaa että sieltä syötiin lounaita vielä 4 viikkoa syntymän jälkeen. Koirat oli myös hoidossa vanhemmillani, joten niistä ei tarvinnut huolehtia. Juuri ensimmäisen viikon aikana kevät alkoi tehdä tuloaan ja aurinkoisessa kelissä oli ihanaa tehdä ensimmäiset vaunu-ulkoilut.

Ensimmäisillä ulkoiluilla käytiin kun vauva oli 3 päivän ikäinen. En ollut kärsinyt sen kummemmista turvotuksista raskauden aikana, mutta synnytystä seuraavana päivänä en meinannut tunnistaa jalkojani. Kehon valtasi aivan mieletön nestelasti. Omat kenkäni eivät todellakaan mahtuneet jalkaan, joten laitoin isot maiharit jalkaan ja raskausaikana käyttämäni takin päälle. Teillä oli vielä jäätä ja pelkäsin liukastumista. Minulle tehtiin episiotomia, joten äkkinäiset korjausliikkeet ei oikein houkutelleet tikkejä ajatellen.

Pari kertaa päivässä toistuneiden ulkoilujen myötä nesteet kuitenkin sulivat nopeasti ja pääsin kävelemään pitempiä lenkkejä jo muutaman päivän päästä. Keskivartalo tuntui ja näytti hivenen oudolta, mutta tunnistin kehon kuitenkin omakseni. Ensimmäiset venyttelyt ja aktivointiharjoitukset tuntuivat taivaallisilta: voinko oikeasti kiertää lantiota niin pitkälle kuin pystyn? Voinko maata selälläni? Mahallani?! Aika armollisesti sitä sopeutui ison mahan kanssa rajoittuneisiin liikemalleihin enkä ollut tajunnut miten hyvältä tuntuisi kun saisin taas kaikki ulottuvuudet käyttöön.

Ensimmäiset jumpat olivat hyvin kevyitä aktivointeja muutaman ensimmäisen viikon aikana. Tuntuma alkoi kehittymään aika mukavasti ja pääsin siirtymään itselle tuttuihin keskivartaloharjoituksiin kevennettyinä. Välillä otin pakkia kun joku harjoitus ei tuntunut sopivan. Kuntosaliharjoittelun olen aloittanut liikkeitä varioiden. Harjoittelu on ollut koko ajan kohtuullisen kevyttä ja sellaista, joka ei vaadi keskivartalolta isompaa voimantuottoa (koska eihän se siihen vielä omalla kohdallani ainakaan pysty). Oma kehontuntemus ja -analysointi on kehittynyt kohtalaisen hyväksi, joten olen tehnyt progressioita sen mukaan. Kuormia en ole nostanut, ja kaikki sarjat on teholtaan sellaisia, että jaksaisin tehdä perään vielä useita toistoja, eli kestovoiman harjoittelua enimmäkseen. Tämän ohella teen säännöllisesti liikkuvuusharjoituksia ja lantionpohjan ja syvien vatsalihasten aktivointeja.

Mutta se kaikista paras: pääsin pyöräilemään 3 viikkoa synnytyksestä !!

Pari ensimmäistä lenkkiä oli maastopyörällä pyöräteillä. Ensinnäkin olin tyytyväinen, että pystyin istumaan pyörän satulassa. Toiseksi olin tyytyväinen että en piiputtanut täysin ensimmäiseen ylämäkeen. Kolmanneksi olin tyytyväinen että selvisin hengissä. Jotenkin ajattelin, että kunto olisi romahtanut aivan täysin.

Huippuhetki oli kun Maaningalle päin vievä pyörätie oli puhdistettu sorasta ja lähdin ensimmäiselle maantiepyörälenkille. Kun on monta kuukautta tuntenut olevansa hieman verkkainen ja nopeus ei ole ollut varsinainen valtti, tuntuivat ensimmäiset polkaisut suurinpiirtein lentoonlähdoltä. Hymyilin ja huokailin suurimman osan lenkistä.

Liikunta on taas saanut uusia merkityksiä. Nyt tuntuu, enemmän kuin koskaan, että saan omaa itseäni takaisin jokaisen lenkin myötä ja jokaisella kuntosalikäynnillä. Avoimilla metsäpoluilla ja mättäillä koirien kanssa kulkeminen tuntuu siltä, että voi taas rämpiä missä vain ja pystyn asioihin eri tavalla. On jotenkin vapaa menemään. Ja niiden omien hetkien jälkeen paluu kotiin ja vauvan syliinottaminen ja pusuttelu tuntuu entistäkin paremmalta.

Aivan häpeilemättä siis olen nauttinut äitiyslomasta, äitiydestä ja liikkumisesta. Sanomattakin on selvää, että tietenkään kaikki hetket, päivät tai yöt ei ole mitään ilotulitusta ja väsyminen, tylsistyminen tai yksinäisyys nostaa ajoittain päätään. Kaikki positiivinen (ja äitiyshormonit <3) ajaa kuitenkin vielä niin reippaasti ohituskaistalla, että parempaa alkua en olisi voinut toivoa.

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Ulkona on -30 astetta pakkasta. Työnnän pyöräkärryjä ulkona. Kärryissä istuu porontaljaan ja lämpöpussiin käärittynä, villa-asuun ja toppapukuun pakattuna taapero ja pitää omaa mölinäänsä. Määränpäänä on...

Minua on kalvanut useita vuosia tunne, että en ole oikeasti kokeillut rajojani. Kun lukio-opinnot ja fysioterapiaopinnot menivät vähän vasemmalla kädellä, en joutunut oikeasti missään vaiheessa...

Vauvani täyttää kuukauden päästä vuoden. Yhden kokonaisen vuoden. Mitä kaikkea yhteen vuoteen voikaan mahtua. Kuukausien kulku muodostuu jonkinlaiseksi janaksi päässäni, visuaaliseksi ajanjaksoksi. Jakso tuntuu näin...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa 7 vuotta fysioterapeuttina toiminut ja nyt alaa vaihtava 30-vuotias nainen Pohjois-Savosta. Aloitin rakennustekniikan opinnot Savoniassa syksyllä -23.