Vähiin käy ennen kuin loppuu, tilapäisesti. Olen kolkuttelemassa toisen kolmanneksen viimeistä viikkoa ja jäämässä äitiyslomalle joulukuun puolivälissä. Virallinen äitiysloma ei alkaisi vielä aivan tuolloin, mutta tein oman päätökseni jäädä pois töistä aikaisemmassa vaiheessa jo varhain syksyllä.
Olen tässä viikkojen ja päivien vähentyessä alkanut huomaamaan, kuinka suurelta muutokselta pois töistä jääminen tuntuu. Olen mennyt eräänlaisessa putkessa ammattikorkeakouluun menosta lähtien ja, onnekseni, asiat on sujuneet ammatillisesti aika ripeästi. En koe tekeväni yhtään tärkeämpää työtä kuin kukaan muukaan, eikä minun tekemisistäni esimerkiksi riipu kenenkään henki ja elämä. Silti tiedän, että olen humahtanut aika syvään päähän. Muistan miettineeni ammatinharjoittajani alkutaipaleella, että minulla ei tunnu olevan muita identiteettejä kuin työhön liittyvä. En osannut mitenkään rajata vapaa-aikaani ja ajatuksiani pois töistä, vaikka ei siellä mitään niin kummallista olisikaan ollut. Ihan tavallisten ihmisten asioita tai kohtaloita. Ihan tavallisia opiskelusuunnitelmia tai niiden hapuilua sekä säännöllistä itsekritiikkiä ja oman toiminnan turhaa vatvomista.
Nyt jälkikäteen on helppo ajatella, että nuo tuntemukset johtuivat kypsymättömyydestä ja työnohjaustaitojen hallitsemattomuudesta. Tänä päivänä niitä on onneksi alkanut karttua jo enemmän, mutta ihan viidessä (yrittäjyys-) vuodessa tuskin kukaan voi sanoa olevansa sillä saralla ihan mestari. Tai jos on, niin respect näiltä suunnilta.
Palkansaajana ja yrittäjänä työtään tekevät voivat olla ihan yhtä syvällä työssään ja suhtautua siihen intohimoisesti. Omalla kohdallani voin sanoa silti suoraan, että kun työskentelee ammatinharjoittajana, on siinä ollut aika erilainen vastuu kannettavana. Jos en olisi kokenut tätä työtä niin antoisaksi, luulen, että myös panostaminen siihen olisi maistunut eri tavalla puulta. Eikä siinä, ei tässä kyllä kohti auringonlaskua ja elämäntarkoitusta ole koko ajan menty. Kasvukipuja ja turhautumista on ollut saavikaupalla, eikä viimeisestä kriisistä ole edes pitkä aika. Liekkö se edes on vielä ohi.
Kun ei ole pitänyt pitkiä lomia, ei ole ikinä kokenut kunnollista ja pitempiaikaista irtautumista työminästä. Lapin vaelluksilla se on sujunut helpoiten, mutta aina sieltä jänkhältäkin on kotiin tultu kun patikka on loppunut. Minulla ei ole mitään tarvetta kertoa sankaritarinaa siitä, miten en koskaan lomailisi kun ”ei tässä oikein ehdi”. Ehdin todellakin, mutta toistaiseksi lomat on koostuneet useammasta lyhyemmästä pätkästä. Työviikotkin on voineet olla lyhyempiä, mutta koko ajan työarjessa on ollut tietyllä tavalla kiinni.
Mutta nyt!
Ajatus siitä, että jään pois useaksi kuukaudeksi, tuntuu ihan uskomattomalta. Tekemistä keksin kyllä, ja odotan vapautta liikkua, touhuta ja tehdä asioita omassa tahdissani. En tiedä, kuulostaako tämän ihmettely lapselliselta ja suurentelevalta. En taida olla ensimmäinen äitiyslomalle jäänyt.
Hiljeneekö työhön liittyvät ajatukset? Mitkä ajatukset tuntuu mielekkäiltä? Mitkä sellaisilta, jotka voisi ihan oikeasti antaa olla? Ja ei, en tarvitse vakuutteluja siitä, että äitiys muuttaa kaiken ja ”kyllä minä sitten huomaan”. Ihan varmasti, mutta tässä vaiheessa näkökenttäni ulottuu toistaiseksi aikaan ennen h-hetkeä.
Mielenkiinnolla seurailen itseäni siinäkin mielessä, että kasvaako motivaatio kirjoittamiseen ja erilaisten asioiden penkomiseen nyt kun siihen on todella aikaa. Olen myös miettinyt sisällöntuotantoa muussakin mielessä, mutta annan niiden asioiden kehittyä omalla painollaan ja tehdä juuri sen verran kuin tuntuu omalta.
Koko tämän tekstin kirjoittamisen ajan eräs koitti ainakin pitää huomion visusti itsessään harrastamalla ilmeisesti potkunyrkkeilyä omassa uima-altaassaan. Taitaa olla sitä kuuluisaa tasapainottelua luvassa.
