Jään tänään viikon mittaiselle lomalle. Se on vain maistiainen kesän vapaista, koska heinäkuun puolivälistä olen vaihtelevasti 2-4 viikkoa lomalla käyden välillä jonkun päivän töissä. Kelit näyttää lämpenevän noin kolmeenkymppiin ja tiedossa on koko viikon mökkeilyä, patikointia, melontaretkiä ja kalastusta. Kelpaa. Tämä lyhytkin loma tuntuu tulevan nyt hyvään saumaan.
Viimeiselle lomapäivälle heräsi vielä ajatuksia erään asiakascasen pohjalta.
Minusta oma roolini tässä työssä on tarjota asiakkaalle langanpätkiä, joista hän voi itse rakentaa itselleen parempaa toimintakykyä. On aina jokaisen omalla vastuulla, haluaako niihin tarttua, tai näkeekö niitä edes tarpeellisina. Jollekin yksi langanpätkä voi olla ihan tarpeeksi, kuten että lisää arkiaktiivisuutta 10min päivässä, ja toinen voi olla niin otollista maaperää, että hän haluaa haalia kaiken pienenkin nöyhdän, mitä yhdessä keksimmekään. Jälkimmäistä ajatellen tilanne vaatii aina hyvää yhteneväistä kemiaa sekä oikeaa ajanjaksoa asiakkaan elämäntilannetta ajatellen. Joskus voisi tahtoa olla vaikka vuoren valloitukseen, mutta realistiset voimanvarat meinavat ylittyä ojan yli hypätessä.
Joskus minulla on etuoikeus päästä seuraamaan sivusta aika mahtavia muutoksia. Silloin, kun oma minäpystyvyys on hiirulaisen luokkaa, riittää harvoin pelkkä keskustelu kasvattamaan sitä. Parempi keino useasti on oman kehon kautta tapahtuva oppiminen. Kokemusten kautta itsensä ylittäminen on konkreettinen, havainnoitava keino ja kokemuksella voi tarkoittaa vaikka jotain liikuntasuoritusta tai yksittäistä arkiarkaretta. Aikaisemmin vaikkapa kauppakassien kantaminen saattoi olla jossain toipilasvaiheessa liian raskasta, ja lähipiiri ehkä tottui siihen, eikä niitä ostoksia ole tarvinnut sen jälkeen kantaakaan. Joka kerta kun kassinkahvoihin jätetään tarttumatta vahvistuu mielessä oletus siitä, että enhän minä jaksaisikaan.
Mutta entäpäs jos jaksaisit?
Saattaa olla, että yksinkertaiset asiat ja askareet vahvistavat kerta kerralta itseluottamusta omaan kehoon ja pystyvyyteen. Sitten joku kaunis kesäaamu Kuopion torilla kulkiessa saattaa huomata, että minähän pystyn vaikka mihin ja olen riittävän vahva tekemään asioita, joista nautin. Sen jälkeen on liioittelematta koko maailma avoinna. Esteet on purettu omista mielensopukoista.
Toinen päivittäin toistuva asia on haasteet sovittaa työn vaatimukset yhteen vapaa-ajan kanssa. Monille työ on voimavara, siinä koetaan työn imua ja töihin meno on tärkeä osa omaa identiteettiä.
Kuten kaikki tietää, työ ei kuitenkaan ole palautumiskeino eikä se voi olla ainoa voimavara tai identiteetin rakennuspalikka. Jos oma minuus riippuu vain työstä, voi verrattain helposti menettää aivan kaiken itsessään. Joskus työ voi olla selviytymiskeino esimerkiksi vaikeassa elämäntilanteessa, mutta loputtomiin se ei voi toimia pelastusrenkaana. Ongelmana ehkä vain on se, että kaikilta ei löydy viereltä ketään joka sanoisi, että nyt täytyy pysähtyä. Eihän sekään toki takaa, että pysähtyminen tapahtuu. Ainakin on yritetty puuttua ja osoitettu, että välittäviä ihmisiä on ympärillä.
Näin Instagramissa (@corcinetic) havainnollistavan kuvan kivun ja muun elämän välisestä suhteesta.
Kuva kolahti todella, ja uskomattomalla soveltamiskyvylläni muokkasin kuvaa:
Entäpä jos ratkaisu olisi, että työstä voi nauttia ihan niin kuin ennenkin, mutta täytyy olla valmis kehittämään myös työn ulkopuolista aikaa? Kasvata elämää, älä pienennä työtä jota rakastat ja joka on sinulle tärkeää. Ei se ilmaiseksi tapahdu ja vaatii paljon panostusta, mutta sen myötä elämänlaatu ja -sisältö saattaa kasvaa mukavilla kertoimilla.
Joskus ne kolotukset ja särytkin saattaa vähentyä.
Nyt lomille.
