Olen tässä katsellut hieman yli neljän kuukauden ajan pienen tyttömme kehittymistä ja kasvamista. En ole ikinä aikaisemmin hoitanut vauvaa, en edes vaihtanut vaippaa. Syliin olen jonkun pienen käärön joskus saanut, mutta kuten asiaan kuuluu, antanut vauvan vanhemmalleen heti, kun itku on alkanut kerätä kierroksia. Yksittäisissä hetkissä en ole päässyt mitenkään kiinni siihen isompaan kuvaan missä vauva on kehityksessään.
Se vauvan kehittyminen todella on aivan mieletöntä. Vaikka vauvani ei ole kuin siellä viidennellä kuukaudella, on nyt jo kontrasti niihin ensiviikkojen hidasliikkeiseen alienmaiseen hahmoon todella iso. Hyvä että silmät pysyivät auki ja naama oli koko ajan niin peruslukemilla, että lorut ja lauleskelut ei paljoa herättänyt vastakaikua. Korkeintaan kulmat kurtistuivat vielä lisää ja silmät menivät vielä vähän enemmän kieroon.
Säännöllisesti katson kännykästäni videoita tuosta ihanasta pienestä ufosta ja muistelen niitä ensimmäisiä päiviä ja viikkoja. Olihan se ihan maagista.
Tähän mennessä vauvani on opettanut minulle, että hän tarvitsee maitoa, syliä, unta ja kuivan vaipan. Nykyään myös 24/7 auki olevan viihdetoimiston. Periaatteessa ihan yksinkertaista. Kuten on tullut huomattua, silti kaikki ei ole ollut hänellä aina aivan priimasti, vaan joku on lievästi sanottuna harmittanut tai on ollut joku mielipide ja se on pitänyt näyttää itkulla, kun muitakaan keinoja ei ole ollut. On sekin aina sitten loppunut.
Kun nuo perusasiat ovat ainakin lähestulkoon kunnossa, on nyt alkanut tulla niin paljon muutakin. Tämän ikäinen vauva tuntuu hereillä ollessaan ihan jatkuvasti harjoittelevan, harjoittelevan ja harjoittelevan. Toki myös öisin voi harjoitella esimerkiksi kääntymistä selältä vatsamakuulle. Voi harjoitella kääntymällä yön aikana 7 kertaa ja itkeä niin kauan, että hänet käännetään takaisin selälleen koska sen harjoitteluun ei olla vielä päästy. Jatkossa saattaa sitten löytää itsensä nukkumasta äitiyspakkauksen pahvilaatikosta, jossa ei mahdu kääntymään.
Joka tapauksessa kehitystä tapahtuu ihan huimaa vauhtia, joka päivä jotain pientä. Vauva ei jää laakereilleen.
Vauvan ollessa hereillä tuo hieman yli 6 kiloa painava keho on täynnä elämää, liikettä ja sitä harjoittelua. Miten tässä hetkessä pieni ihminen voi ollakaan. Hetkeäkään ei voi olla paikoillaan, vaan koko ajan joku raaja liikkuu, silmät kartoittavat ympäristöä tai sitten on harmitus päällä, kun nenä tömähti lattiaan pään painon takia. Joka tapauksessa kaikki tehdään aivan täysillä, intoa puhkuen ja pakonomaisesti silloinkin, kun alkaa jo väsyttää.
Myös lohdutuksen vaatimisessa vauva on aivan mestari. Jos hän ei saa läheisyyttä, syliä ja silityksiä, kuuluu se korkealta ja kovaa. Toisaalta pienokainen ei millään pysty rauhoittamaan itseään, ja Suuri Tuohtumus valtaa pikkuenkelikasvon. Silloin toisen ihmisen tuki ja turva on hänelle välttämätön, ja hiljalleen noin 3549 raivarin jälkeen hän (kai?) alkaa oppia säätelemään itse Tuohtumustaan. Ennen sitä sylin on parempi olla lähistöllä. Vauva tietää, että hän ei pysty siihen yksin. Voi olla myös tarkka paikka siinä, miten lohdutuksen tulee tapahtua. Jos vaikkapa käsi on vatsan sijaan taputtelemassa pientä pyllyä, voidaan siinäkin mennä vikaan, vaikka eilen se olikin juuri oikea keino rauhoitteluun. Pysy perässä, aikuinen.
Kun vauvallani on ollut nälkä, vauvani on syönyt. Toki jos typerä äiti tai isä ei ole osannut tarjota ruokaa oikeaan aikaan, on vauvani kyllä osannut vaatia sitä. Ei nyt selkokielellä, mutta selkeällä äänellä. Kun vauva on kylläinen, ruokailu lopetetaan. Joskus toki tulee ylilyöntejä kun tarjoilu on runsaampaa, ja tämä yhdistettynä hieman kehittymättömään ruuansulatuskanavaan saa aikaan tilanteen tasaamisen reippaalla puklulla. Rakenne kuitenkin kehittyy, ja siihen asti esimerkiksi perheen koira saattaa hyötyä tilanteesta ja puhdistaa vauvan mahassa käyneet maidot lattialta.
Kaiken tämän hereilläoloajan vastapainoja on tietysti uni. Tällä hetkellä vuorokaudesta riippuen 15 – 17 tuntia unta. Vauva tietää, että täytyy palautua, jos meinaa kohdata jokaisen uuden päivän kuin mestari. Ja sen hän kyllä osaa. Joka kertaa herääminen on yhtä juhlaa, ja pieni suu kaartuu korvia kohti ulottuvaan hymyyn ja jokeltelu alkaa. Paitsi silloin, jos herääminen on tullut liian aikaisin. Suuri Tuohtumus saapuu jälleen. Joka kerta nukkumaanmeno ei myöskään houkuttelisi, kun pitäisi sen sijaan vielä harjoitella esimerkiksi erilaisia ääniä, käsien paiskomista ja potkimista. Aina typerä äiti tai isä ei tunnu ymmärtävän tätäkään, mutta lopulta höyhensaaret kutsuvat pienokaista.
Sanotaan, että omaa sisäistä lastaan pitäisi oppia lohduttamaan ja näkemään asia sen lapsen silmin. Luulenpa, että siitä on oikeasti perää.
