1. vuosi rakennustekniikkaa

Tänään olisi ollut viimeinen kokonainen päivä kerrata huomiseen statiikan kokeeseen. Asioita, joita olen tehnyt sen sijasta:

Tehnyt loppuun kaavoituksen kurssin tentin korvaavan kaavoitusprosessitehtävän

Tehnyt vertaisarvioinnit pientaloprojektikurssin videoesityksistä

Suunnitellut omien opintojen toteutuksen aikataulua

Lajitellut lapsen ja omat kierrätykseen menevät vaatteet

Leiponut sämpylöitä

Viikannut kolme koneellista puhtaita pyykkejä

Miettinyt koko lukuvuoden kulkua ja juuri tänään sain kirjoitusmotivaation

Eli aika perinteistä prokrastinaatiota.

Tällä hetkellä en ole kauhean kiinnostunut ottamaan kuumotuksia aiheesta. Ensimmäinen tentti meni hyvin ja osaan asiat ihan riittävällä tasolla tähän hetkeen. On aika pirullista, kun yksi ainoa tentti jää näin loppuun, kun kaikki muut tehtävät ja tentit on jo tehty.

Ulokepalkki- ja vääntömomenttilaskennan sijaan aloin miettimään, miten tämä ensimmäinen lukuvuosi rakennustekniikan opiskelussa on sujunut. Toki olen päivitellyt asioita matkan varrella, mutta minua houkuttelee ajatus, että valmistumisen jälkeen minulla olisi koostetekstit jokaisesta opiskeluvuodesta. Toki neljäs teksti on vain puolen vuoden kooste, koska aion valmistua kolmessa ja puolessa vuodessa.

Opintojen aloituksesta muistan vaan haparoinnin ja odotuksen. Opintolaina kilahti tilille, ja minusta tuli taas velallinen. Ensimmäiseltä rakennusmateriaalikurssilta saimme viikkotehtäväksi nimetä yli 30 pientalon rakenneosaa. Osasin nimetä ehkä alle 10.

Opettelin uutta arkirytmiä, mietin, millaista opiskelijaelämää haluaisin viettää, aloitin taas huoltoaseman työt, istuin yhtäkkiä bussissa melkein pari tuntia päivässä, epäilin tulenko tutustumaan kehenkään ja jäänkö ulkopuoliseksi, onko matikka liian vaikeaa ja olenko haukannut liian ison palan.

Teknisen piirtämisen ja mallintamisen kurssilla koin kaikista isoimpia turhautumisen tunteita. Olen tiennyt jo alakouluikäisestä lähtien, että jos en osaa jotain asiaa kohtalaisen nopeasti, tuskastun. Tämä lyhytpinnaisuuden kohtaaminen arvelutti ja jännitti minua etukäteen melko paljon, mutta ajattelin, että tuskin se millään muulla keinolla paranee kuin niiden hankalien tilanteiden kohtaamisella. Kyllä niitä hankalia tunteita sitten tulikin kohdattua, mutta oli tärkeää huomata, että niistä pääsi myös yli ja tehtävät tuli tehtyä.

Jälkikäteen ajateltuna olisin tarvinnut heti alkuun joitain tukitoimia tähän uuteen elämänvaiheeseen, ja välillä kipuilin kovastikin osaamattomuuden kanssa. Hiljalleen ne alkoivat siitä helpottaa.

Syyslukukauden lopulla sain ensimmäiset vahvistukset sille, että hermoilen omasta suorittamisestani turhaan. Suoriuduin kursseista omilla kriteereilläni numeroilla, joista olin yllättynyt (5, 5, 4, 4, 3) ja varsinkin matikan kolmonen ja teknisen piirtämisen ja mallintamisen vitonen tuntuivat isoilta palkinnoilta. Joululomalle oli ihanaa jäädä, vaikka olinkin aika vahvasti työmielentilassa loman alkaessa. Kaiken emotionaalisen heittelyn jälkeen ihan vaan töissä käyminen ja palkan ansaitseminen tuntui silti kevyemmältä vaihtoehdolta kuin edeltävät kuukaudet.

Tammikuussa aloitin KINRAssa, ja järjestötoiminta lähti käyntiin. Opetteluahan se oli sekin ja omien tapojen löytämistä ja muiden kanssa yhteensovittamista. Järjestötoimintaan palaan sitten loppuvuonna enemmän, mutta jo ensimmäisen hallituskauden puolikkaan perusteella olen tyytyväinen, että lähdin aktiivitoimintaan mukaan. Uskon, että KINRAssa toimimisen kautta näen paljon paremmin opiskeluelämän eri puolia ja olen päässyt tutustumaan ihmisiin  ja tekemään asioita yhdessä oman ryhmän ulkopuolelta.

Kevätlukukauden kursseista olin henkisesti valmistautunut käyttämään eniten aikaa fysiikkaan. Olen jo aiemmassa tekstissä maininnut omasta suhteestani aineeseen, ja se on ollut vähän semmoinen pelonsekaisen kiinnostunut ja ihaileva. Kuulostaa kornilta, mutta luonnonlakien ymmärtäminen, niiden loogisuus ja järjestelmällisyys on ollut asia, joka on kiinnostanut minua aina. Miten maailma voikin olla järjestäytynyt niin nerokkaasti ja joka päivä me elämme ilmiöiden keskellä ilman, että huomaamme sitä.

Kurssin ensimmäisen puolikkaan aiheet käsittelivät enimmäkseen lämpöoppia. Kaavoja oli ihan kamalasti ja asiat tuntuivat vaikeilta sisäistää. Tein muutamia lukuun ottamatta kaikki harjoitustehtävät, jotta saisin laskurutiinia ja ymmärtäisin asioita paremmin. Kävin selviämisasemalla tekemässä tehtäviä ja saamassa lisäopetusta. Sitä suuremmalla syyllä pettymys oli aivan kamala, kuin lähdin tentistä pistesaaliina 2 / 24. Olin varma, että olin tehnyt laskuja oikein, mutta jostain syystä en saanut oikeita tuloksia. Onneksi paperilta arvioituna korjattu pistemäärä oli vähän korkeampi, 5,5.

Toisen välikokeen lähestyessä toistelin mielessäni, että entä jos en pääse kurssia läpi? Se olisi ollut epätodennäköistä, mutta ensimmäisen kokeen mahalasku oli niin vauhdikas, että en jaksanut olla optimistinen. Sellainen pelko takapuolessa sitten tein tehtäviä ja kertasin. Ja kertasin.

Tuon kertauksen seuraukset ovatkin hymyilyttäneet minua nyt melkein viikon verran, kuin lähdin kokeesta pistein 23,33 / 24. Tuo puuttuva pistemäärä johtui siitä, että en osannut muuntaa millisekunteja oikein sekunneiksi, ja minun piti yrittää pari kertaa. Joten kyllä, kurssi meni läpi ja kokonaispisteeni riittivät nelosen arvosanaan, mitä en olisi ikinä uskonut.

Muita kevään kursseja ovat olleet betonimateriaalitekniikka, mittaustekniikka ja pientaloprojekti. Projektissa pääsin tekemään infran suunnitelmia, ja pakko myöntää, että odotan aika kovasti, että nämä perusopinnot (kielet, matikat, lujuusopit) on käyty läpi. Vasta sen jälkeen päästään niihin ammattialan kursseihin. Samalla taas tiedän, että aika heppoisena insinöörinä sitä valmistuisi, jos matemaattista ajattelua ei olisi harjaannuttanut reippaasti.

Toisen lukukauden kuluessa on vain vahvistunut se ajatus, että luku- ja kirjoitustaidosta on aina hyötyä. Vaikka en ole kaikista nopein hoksaamaan jotain mekanistisia asioita tai minulla ei ole alaan liittyvää kokemusta, luetunymmärtämisellä ja kyvyllä raportoida tehtyjä asioita on ihan valtava merkitys myös teknisellä alalla, jossa painotetaan paljon luonnontieteitä.

Ja ehkä minulla alkaisi olla nyt tarpeeksi näyttöä siitä, että olen varma siitä, että saan insinöörikoulutuksen käytyä läpi ja valmistuttua. Eikä mitään ehkä, vaan minulla on tarpeeksi näyttöä.

Tämä ensimmäinen vuosi on antanut vahvistusta sille inhottavalle, epämiellyttävälle tunteelle, mikä minulla oli fysioterapeutin töitä tehdessä, kun tunsin, että en ole haastanut itseäni opiskeluiden suhteen tarpeeksi. Se ei tarkoita, että fysioterapeutin työ olisi ollut liian helppoa. Päinvastoin. Se vain tarkoitti, että minusta olin jättänyt kohtaamatta ne oikeat tavoitteeni, koska pelkäsin, että epäonnistuisin.

Mutta nyt yhtä statiikan tenttiä vaille on melkoinen tunne, kun on tehnyt sen kovan työn ensimmäisen vuoden osalta, ja voi todeta, että ihan hyvinhän tämä menee.

Jaa tämä julkaisu:

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp

Lue myös:

Minulla on yksi taaperoikäinen lapsi, lisäksi puolisollani on alakouluikäinen lapsi, joka on meillä joka toinen viikko. Kun päätin hakea opiskelemaan, lapseni oli vähän yli puolen...

Ensimmäinen opiskelijavappu on nyt koettu. Se taisi olla ihan kaiken kaikkiaan ensimmäinen, koska en muista, että olisin ollut juhlimassa vappua ft-opintojen aikaan. Toimin KINRAn puheenjohtajan...

Ulkona on -30 astetta pakkasta. Työnnän pyöräkärryjä ulkona. Kärryissä istuu porontaljaan ja lämpöpussiin käärittynä, villa-asuun ja toppapukuun pakattuna taapero ja pitää omaa mölinäänsä. Määränpäänä on...

Tämä blogi oli ennen osoitteessa kerttuikavalko.com.

Ajatuksia työstä, opiskelusta, alanvaihdosta ja harrastuksista.

Kerttu Heinikoski

Blogia kirjoittaa entinen fysioterapiayrittäjä, nykyinen infrarakentamisen AMK-opiskelija.